"Enefa, tuomitse minua miten tahdot, mutta usko minua, kun minä sanon sinulle, että sinulle, kuule, sinulle minä en ole koskaan valehdellut!"
"Siinä tapauksessa sinä valehtelit molemmille ystävillesi, ja se on sama se — vale kuin vale… Oikeastaan sinä olet valehdellut sekä minulle että heille, sinä olet valehdellut joka taholle; minulle sinä valehtelit, että aijoit tehdä minut vaimoksesi, ja heille, ettet ole koskaan välittänyt minusta, että minä pyytämättäsi avaan sinulle ikkunani, ja että sinä suutelet minua, milloin tahdot…"
Ja hän vaipui uudelleen lattialle. "Lopeta jo, elä kiusaa enää itseäsi eläkä minua! Minä tunnustan, että veljesi sattui kuulemaan muutamia tyhmyyksiä, jotka minä sanoin. Mutta minä vannon kautta Jumalan, että ne lausuttiin aivan toisessa tarkoituksessa kuin sinä luulet. Minä kehuin saaneeni sinulta osotteita rakkaudestasi, minä kehuin suuremmista suosionosotuksista kuin sinä todella olitkaan antanut minulle, mutta, se on meidän miesten tapa… Ja vaikka minä en tunnustanutkaan heille, miten suuri minun rakkauteni on sinuun — minä sanon sinulle sitten syyni — niin ethän sinä voi epäillä, ettei minun sydämmeni ole kokonaan sinun, Enefa, rakkaani!…"
"Ja jos sinä todellakin rakastaisit minua, voisit rakastaa minua siten, kuin sinä sanot, niin et sinä olisi halventanut minua ja solvannut minua ystäviesi silmissä", vastasi Enefa ja oikasihe uudelleen, ja jatkoi tuskaa ja harmia ilmaisevalla äänellä: "Usein iltasilla minä näin sinut lähellä tupaamme, ja minä tiesin sinun kävelevän siellä minun tähteni, ja joka kerta minä olisin tahtonut juosta ulos sinun luoksesi tai avata ikkunani, puhellakseni hetken kanssasi, samoin kuin kaikki muut tytöt tekevät lemmityilleen. Mutta minä en tehnyt sitä koskaan; ja tiedätkö minkä tähden en? Rakkaudesta sinuun! Se se oli — minun ääretön rakkauteni sinuun — joka aina pidätti minua. Jos joku olisi saanut nähdä sinun seisovan minun ikkunani edessä, olisi hän varmaankin sanonut: 'Tuo tyttö on hullu, joka pitää tohtoria aivan kuin lemmittyään; mutta tohtori käyttäytyy epärehellisesti, kun luulottelee hänelle sellaista'. Ja se, että olisin kuullut jotain sellaista sinusta, se olisi koskenut minuun kovasti; minä en olisi voinut sietää, että sinua olisi minun tähteni moitittu ja ankarasti tuomittu. Silloin minä en aavistanut, etteivät ihmiset olisi tehneet sinulle väärin puhuessaan sinusta pahaa, että kaikki, minkä sinä teet, sen sinä teet kevytmielisyydestä ja kuluttaaksesi aikaasi — huvitteletpa sitten tai luet tai rakastat — sillä ylevämpää päämäärää sinä et tunne… Voi, sinä olet surkuteltava ihminen; sinulla ei ole uskoa, ei kunniaa eikä vakaumusta; sinä et ole maailmassa muuta varten kuin elääksesi loppuun elämäsi, jonka olet saanut. Ja minä, joka polvistuin jalkaisi juureen — ja sinä annoit minun polvistua, sinä häpeämätön!"
"Enefa!" huusi tohtori.
"Minkä tähden sinä suutut, minkä tähden sinä puhut niin kovalla äänellä? Näytä mieluummin, että minä olen erehtynyt sinun suhteesi häväistessäni sinua tällä tavoin, ja sano minulle, mistä syystä sinä halvensit minua niin syvästi ystäviesi silmissä, ellei se ollut kevytmielisyydestä ja halpamaisuudesta? Ajatukseni, että sinä pilkkasit minua juuri sen tähden, että tunsit, miten äärettömästi minä sinua rakastin, se raastaa rikki minun sydämmeni! Oi, ilmoita minulle heti joku hirvittävä, inhoittava vika minussa, jonka tähden sinä halveksit minua! Poista minusta luulo, että sinä palkitset rakkauden petoksella! Ah, näytä minulle pian, pian, että minä olen ansainnut sinun halveksimisesi, niin minä suutelen maata sinun jalkojesi alla; ilomielin tunnen minä itseni syylliseksi, kunhan sinä vaan olet viaton! Työnnä minut kuin panettelija luotasi, ja katoan ainaiseksi sinun silmistäsi ja olen onnellinen saadessani yhä edelleen rakastaa ja kunnioittaa sinua ajatuksissani!… Mutta nyt, nyt… Voi, miten minä voin elää, kun minä tiedän sydämmessäni varmasti, että sinä olet valehtelija, julkinen valehtelija, että sinä harjoitat häpeällisintä kaikista ammateista — esiinnyt maailmalle kuin susi lammasten vaatteissa. Minä luin sinun runosi, 'Oikeutta ikävöiväsi', ja minä luotin sinuun niin lujasti, ja minä katsoin sinuun kuin uuteen maailman pelastajaan. Miten suuri, jalo, ylevä sinä olit minun mielestäni!… Tiesin kyllä ihmisten valehtelevan, mutta tuollaisista kauheista, tarpeettomista valheista, joita heitetään koko maailman silmiin, ei minulla vielä ollut koskaan ollut aavistustakaan… Sinä, sinä moitit maailmaa petollisuudesta, sinä itkit sen vikoja, sinä tahdoit pelastaa sen, sinä nousit sen opettajaksi ja oikeuden ja totuuden puolustajaksi — sinä!! Oi, etkö punastunut kirjoittaessasi niitä rivejä, etkö punastu, niin pian kuin muistat ne? Minä olen niin onneton, onnettomampi kuin yksikään nainen; se, jota minä lähinnä Jumalaa kunnioitin, se on minut pettänyt, halventanut! Mutta sinun sijassasi minä en sittenkään tahtoisi olla — se on minun synkkä lohdutukseni! Minun epätoivoni on kaikesta huolimatta parempi toveri kuin se arvottomuus, joka sinun elämääsi johtaa. Etkö sinä nauranut sydämmessäsi minulle, kun minä rukoilin sinua polvillani, ettet sinä antautuisi sotaan, esiintyessäsi kaiken oikeuden ja totuuden puoltajana? Ethän sinä ole koskaan ajatellut muita, muiden menestystä Ja onnea. Sinä välität ainoastaan itsestäsi. Jumala suokoon, ettet koskaan pääsisi maailmassa korkeaan asemaan, ettet koskaan saisi valtaa muihin ihmisiin; petolliset ovat sinun sanasi, petolliset tulevat tekosikin olemaan."
"Riittää!" huudahti Otik. "Riittää jo, sanon minä sinulle! Elä hävitä minun kärsivällisyyttäni, joka on tänään todellakin ollut verraton. Ainoastaan sinun ilmeinen tuskasi ja kiihoittunut mielesi voivat sovittaa sen, mitä minun on nyt täytynyt kuulla sinun huuliltasi. Minä tahdon antaa anteeksi ja unohtaa sen, koska käsitän, miten loukatuksi sinä mahdat tuntea itsesi, ja koska näen vihassasikin osotteen rakkaudestasi minuun. Että huomaisit erehtyneesi, etten ole koskaan leikkinyt kanssasi tai aikonut hylätä sinua, että minäkin rakastan sinua lämpimästi ja syvästi, ojennan minä sinulle käteni sovinnoksi, välittämättä kaikista loukkauksista, joita olet syytänyt minua vastaan niin runsaasti. Ja minä teen vieläkin enemmän: minä tunnustan käyttäytyneeni tänään houkkion tavoin pelätessäni, että toverini levittäisivät minusta juttuja Pragissa. Voit olla aivan varma, että kaikki muutkin minun asemassani olisivat sanoneet ja tehneet samoin kuin minä. Sinä et tunne maailmaa etkä tiedä miten paljon kiusallisia velvollisuuksia se antaa meille."
"Kaikki muut", toisti Enefa hitaasti ja painolla. "Oletko sinä sellainen kuin 'kaikki muut'? Minkä tähden sinä luit, hankit sivistystä, annoit tehdä itsesi tohtoriksi ja tuhlasit siihen sekä aikaa että rahaa, kun sinä kuitenkin aijoit jäädä ja jäitkin samanlaiseksi kuin kaikki muut? Minkä tähden — kun sinä olet samanlainen kuin kaikki muut ja tiedät olevasi sellainen — sinä et liity niihin, esim. kylämme poikiin, joiden seurassa et ole ollut ainoatakaan kertaa, vaikka sinä syntyäsi kuulut heidän piiriinsä? Minkä tähden sinä asettaudut toisten yläpuolelle, minkä tähden sinä annat heidän palvella itseäsi, ikäänkuin sinä olisit paremman, arvoinen, minkä tähden sinä tahdot olla erityisessä huomiossa, kun sinä kuitenkin olet kaikessa samanlainen kuin kaikki muutkin?"
"Tunnustan mielelläni senkin, etten kyllä ole sellainen kuin minun pitäisi olla, että minulla vielä on pitkälti päämäärään. Mutta rakastetun, vaimon, tehtävä on saattaa mies oikealle tielle. En minä tarkoituksetta sanonut sinulle eilen, että sinusta tulisi minun johtotähteni, minun omatuntoni."
"Kaunis mies, joka odottaa, että vaimo saattaisi hänet oikealle tielle!" nauroi Enefa katkerasti. "Vaimon on siis oltava miehensä kasvattaja, vaimon, joka on nuorempi, heikompi, taitamattomampi kuin mies? Sinä olet käynyt oppineet koulut, kaikki tiedot ovat olleet sinun vapaasti hankittavissasi, ja sinä odotat köyhää talonpoikaistyttöä, jotta hän sanoisi sinulle, mitä sinun on tehtävä tai ei ole tehtävä! Niinkö on laita — sulkekaa sitten koulunne, te kaupunkilaiset, pankaa syrjään kirjanne, te oppineet; teidän taitonne, teidän oppinne ei kelpaa mihinkään, koska se ei tee teitä paremmiksi, koska teidän täytyy odottaa vaimoa, joka ei ole oppinut mitään, ja joka tietää mitä tietää, ainoastaan omastatunnostaan, oppiaksenne häneltä siveyttä ja viisautta! — Ja minä, joka pidin oppia niin suuressa kunniassa, joka luulin, että sivistynyt mies oli yhtä kuin jalo mies! — Jumalani, minkä tähden et ole ilmoittanut sitä minulle ennen? Minkä tähden olet antanut minun tuntea rakkauden ja uskon onnea ja minkä tähden nyt riistät minulta kaikki, kaikki?…"