"Sinä otat kaikki niin syvästi."
"Minkälaisia ovat ne ihmiset, jotka ottavat kaikki yhtä keveästi kuin sinä?"
"Yhä vaan vihamielisiä sanoja! Enkö vielä ole nöyrtynyt kylliksi edessäsi? Rakkautesi minuun ei kuitenkaan ollut oikea, koska se ei välitä anteeksiannosta ja kärsivällisyydestä. Minä sanon vielä kerran: minä olen rikkonut, mutta en sydämmen puutteesta, vaan tottumuksesta, turhamielisyydestä ja heikkoudesta. Vasta sinun suuresta tuskastasi huomaan, miten suuri minun rikokseni oikeastaan oli; mutta unohda vihdoinkin mennyt ja ojenna minulle kätesi! Vielä tänä päivänä annan sinulle täyden hyvityksen; minä menen molempain toverieni luo ja sanon: 'Minä valehtelin teille päivällä, minä kerroin teille muutamia valheita — en nyt muista mitä. Tässä te näette minun kihlattuni, tulevan vaimoni'."
Enefa työnsi ylpeänä luotaan ojennetun käden.
"Sinun häissäsi en ole minä morsian. Minkä tähden minä menisin sinun kanssasi naimisiin? Rikkautesiko, tohtorinarvosiko, kauniiden kasvojesiko tähden? Sellaisista ominaisuuksista minä en välitä, ne ovat satunnaisia. Kuka tahansa voi syntyä rikkaana ja kauniina — siinä ei ole vähintäkään ansiota. — Mitä hyötyä on olla kaunis mies? Tohtori? Sellaisia on maailmassa varmaankin yllin kyllin, ja jos he ovat kaikki samantapaisia kuin sinä, ei sillä, joka heidät saa omakseen, ole vähintäkään syytä tuntea itseänsä onnelliseksi. Mitä! Luuletko sinä, että minulla on halua ruveta sinun vaimoksesi, sen jälkeen kun olen oppinut tuntemaan, minkälainen sinä olet? Sen jälkeen kun tiedän, ettei sinun sielussasi ole ainoatakaan jaloa ajatusta, sydämmessäsi ei ainoatakaan jaloa tunnetta — ettet sinä ole se, joka olit olevinasi runossasi, joka herätti minun kunnioitukseni ja ihailuni sinuun? Sinussa ei ole mitään ydintä, ja kullattua kuorta minä en halua; sitä halveksii köyhän räätälin tytär, kyläompelijatar, joka parantaa sairaita lukemisilla — hänen ajatuksillaan on päämaali korkeampi kuin tämän maailman loisto."
"Koulumestari!" huusi Otik, mieletönnä loukatusta ylpeydestä, ja hatutta hän hyökkäsi ulos ovesta. —
Tultuaan kotiin käski hän Ankan ottaa esille hänen vaatteensa ja kantaa heti alas matkalaukut.
Kun Mrakot muori sai kuulla tämän äkillisen käskyn, kiiruhti hän säikähtyneenä poikansa luo.
"Et kai sinä vielä aikone lähteä täältä?" kysyi hän kyyneleet silmissä.
"Olenpa luullakseni viipynyt täällä kylliksi kauan", vastasi tohtori tylysti ja kalpeana mielenliikutuksesta.