"Sydämmen rakastettu ei ole mikään äiti, poikani", vastasi hän, "ja hän rakastaa aivan toisin kuin äiti. Enefalla on ylpeä luonto, joka kiintyy ainoastaan kerran mieheen, ja jos semmoinen kerran työnnetään luotaan, sulkeutuu se ainiaaksi itseensä. Minä en tiedä, voiko hän antaa anteeksi; hänellä itsellään ei ole mitään heikkouksia, ja sellaisilla ihmisillä tahtoo olla vaikea ymmärtää toisia. Sen jälkeen kun sinä läksit, en minä ole puhunut ainoatakaan sanaa kenenkään Podhaiskylaisen kanssa; he herkesivät tykkänään lähettämästä Jenikiä tänne. Ellen minä olisi sattumoiltaan tavannut poikaa ja kysellyt häneltä, ei minulla olisi aavistustakaan siitä, mitä on tapahtunut. Minua on pahoittanut hyvin se, että he käänsivät minulle selkänsä; enhän niinä tainnut mitä sille, että niin kävi… kenties he odottivat, että minä olisin tullut heidän luokseen, mutta mitenkäs minä olisin voinut…"
"Jos Enefa onkin, päättänyt olla minua kuulematta, ei se kuitenkaan voi missään tapauksessa järkäyttää päätöstäni jäädä tänne", huokasi Otik.
"Saammehan nähdä, saammehan nähdä; kenties hän muuttaa ajatuksensa", lohdutteli häntä äiti.
Otikin päätös ei ollut satunnainen päähänpisto; hän aikoi täydellä todella alkaa uutta elämää. Jo samana päivänä hän kulki äitinsä kanssa tiluksilla ja antoi äidin selittää ja näyttää hänelle kaikkea, ja seuraavana päivänä oli jo päätetty, mitä hän ottaa tehtäväkseen ja mitä jätetään äidin huostaan. Hän antautui maanviljelykseen, varmasti aikoen oppia sitä hoitamaan mallikelpoisesti.
Kun hän ei ollut uudessa toimessaan, teki hän tuttavuutta naapurien kanssa. Hän kävi heidän, he kävivät vuorostaan hänen luonaan, ja kohta hänellä oli ympärillään joukko nuoria, tiedonhaluisia ihmisiä, jotka halusivat tietoja ja ottivat ilolla vastaan kaikki, mitä hän voi neuvoa heille. Täällä hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa naurun alaiseksi; jos hän lausui kauniin ajatuksen, jalon toiveen, oli hän varma löytävänsä sille hyvin valmistetun maaperän. "Ja minä joka tunsin itseni niin paljoa paremmaksi heitä!" ajatteli hän väliin. Hän ei voinut kyllin kummeksia sitä rakkautta ja ihailevaa hyväntahtoisuutta, joka häntä oli ruvennut yht'äkkiä ympäröimään.
Päivä päivältä viihtyi Otik yhä paremmin vuoristossa, ja sana 'koti', joka oli ennen ollut hänen mielestään kaiken ikävyyden käsite, kaikui nyt ihanalta hänen korvissaan. Mutta paljon puuttui häneltä vielä todellisesta onnesta — kaikki, luuli hän joskus itse. Eikä se ollut kummallista, että hän ajatteli siten; hän ei ollut nähnyt Enefaa ainoatakaan kertaa, vaikka hän olikin ollut vuoristossa jo kokonaisen kuukauden. Anka tiesi kertoa, ettei Enefa, Otikin tultua Jeshtshediin, mennyt mihinkään, ei edes kirkkoonkaan, ettei hänen tarvitseisi tavata häntä. Siis oli Enefa yhä vielä niin suutuksissaan, ettei tahtonut edes nähdäkään häntä! Hän oli unohtanut kaiken sen julmuuden, joka oli ollut Enefan sanoissa, eikä Enefa tahtonut unohtaa eikä antaa anteeksi vähääkään! Sunnuntaisin meni Enefa vanha rukouskirja kädessään ylös vuorelle, erääseen paikkaan, jota sanottiin 'mustaksi nurkaksi', ja siellä hän rukoili Jumalaa, eikä pelännyt, että tämä olisi vihainen hänelle hänen leppymättömyydestään.
"Se on kuitenkin liikaa", sanoi Mrakot muori harmissaan, kun Anka oli tuonut hänelle nämä uutiset. Poika kävi hänen säälikseen; hän näytti väliin niin surulliselta ja raskasmieliseltä, vaikka hän aina koetti hymyillä hänelle ja vakuutti vähintäin kymmenen kertaa päivässä iloaan saada olla äidin luona. Ne olivat rehellisesti tarkoitettuja sanoja, rakkaita kuulla; mutta Mrakot muori oli kuitenkin huomaavinaan, miten niihin kätkeytyi surullinen valitus, että hän oli ainoa maailmassa, joka rakasti Otikia.
"Jos tuo koulumestari jatkaa kauemmin tällä tavalla, niin minä menen muitta mutkitta hänen luokseen ja sanon hänelle rehellisen ajatukseni", sanoi muori harmissaan. "Varmaankin hän nyt kuulee kaikilta ihmisiltä, miten kelpo ihminen minun Otikini on. Minä en ole koskaan kehunut poikaani, niin kauan kun hän ei sitä ansainnut; minä olen sanonut aina rehellisesti, mitä vikoja hänessä on; mutta nyt, kun hän on muuttunut aivan toisenlaiseksi, aijon pitää hänen puoltaan, vaikka se maksaisi minulle mitä tahansa, enkä minä aijo suvaita, että hän saa surra itsensä pilalle muutaman tytön oikkujen tähden. Sehän on selvä kuin päivä, että ellei hän ajattelisi Enefaa, niin ei hän olisi tullut tänne uudelleen. Sen ymmärtää Enefa yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, ja juuri se pistää minun vihakseni, että hän on niin itsepäinen. Jos Otik loukkasikin häntä, niin antoi kyllä Enefa samalla mitalla takaisin. Ei ole monta, jotka olisivat saaneet syytää sellaista miehelle vasten naamaa."
Samaa ajatteli Otik, ja hän alkoi jo melkein epäillä Enefan koskaan rakastaneen häntä.
"Luettuaan runoni loi hän itselleen minusta käsitteen aivan omin päinsä, ja tälle mielikuvituksen sikiölle, tälle haaveolennolle hän lahjoitti rakkautensa; minun kanssani, minun itseni kanssa ei sillä tunteella ollut mitään tehtävää. Hänen rakkautensa niin sanoakseni leijaili ilmassa, ja ensimäisellä kovemmalla tuulenpuuskalla se meni siitä syystä kumoon. Mutta siltä en minä ole hänelle vähemmän kiitollisuuden velassa; se on yksinomaan hänen ansionsa, että minusta on tullut siksikin ihminen kuin minä nyt olen, ja minä olen kiittävä häntä siitä koko elämäni. Jos hän voisi edes aavistaa sitä, luulen sen varmasti ilahuttavan häntä. Hänellä on kyllä usein synkkiä ajatuksia taistelutoverina, ja minun velvollisuuteni on vointini mukaan saattaa hänet toisille, iloisemmille. Minä haen hänet käsiini ja sanon hänelle, mitä olen sanonut jo itselleni. Minun on tosin vaikeaa kestää, jos hän kääntyy kylmästi minusta pois tai antaa minulle kieltävän vastauksen. Mutta tehköön vaan sen; olenhan ainakin tehnyt kaikki, mitä olen voinut, sovittaakseni mitä olen rikkonut."