* * * * *
Mrakot muori seisoi maitokamarissa ja kuori kermaa. Puoliavoimesta ovesta loisti sisään aamuaurinko, ja kärpäsjoukko surisi iloisesti kirkkaassa valovirrassa. Mrakot muori katseli niitä kadehtivin katsein, ja käsi, jossa hän piti kuorinkauhaa, hervahti alas. Hän huokasi ajatellessaan, että kärpäsillä piti olla maailmassa niin hauska, samalla kun ihmisten sitä vastoin täytyi kärsiä tuskaa ja vaivaa, silloinkin kun heillä on parhaimmillaan. Kaikkea hänellä oli yltä kyllin, ja miten hän kuitenkin oli saanut surra ja itkeä kaiken elämänsä! Ensin miehen tähden ja sitten pojan. Enempään kuin puoleen vuoteen hän ei ollut kirjoittanut pojalle, hän ei ollut voinut, kun häntä oli niin suututtanut pojan käytös, eikä hän nyt edes tiennyt, missä poika oli, mitä hän teki, ja joko hän…
Silloin joku kietoi käsivartensa takaapäin hänen kaulaansa, taivutti päätään hänen olkapäänsä yli ja suuteli hänen huolestuneita kasvojaan monta monituista kertaa. Häntä juuri muori oli ajatellut, niin surumielisenä.
"Tuhlaajapoika on palannut kotiinsa eikä sieltä koskaan enää lähde!" huudahti Otik, painaen äitiä hellästi rintaansa vasten.
Mrakot muori tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut vakuuttaa itselleen, ettei hän uneksinut. Tämä tuli liiaksi yht'äkkiä.
"Äiti kulta, te olette kuitenkin tarkoittanut minulle parempaa kuin kukaan muu", jatkoi poika, suudellessaan äidin käsiä. "Jos olisin jäänyt teidän luoksenne, ei minun olisi tarvinnut punastua entistä elämääni, kuten nyt. Mutta minä korjaan kaikki; olkaa varma, että minä teen sen!"
Äiti heittäytyi poikansa kaulaan; hän itki aivan kuin hänen sydämmensä olisi ollut pakahtumaisillaan, mutta tällä kerralla pelkästä ilosta. Ja hänen poikansa seoitti omat kyyneleensä hänen kyyneliinsä.
"Jumalalle kunnia ja kiitos!" huudahti muori. "Vihdoinkin sinä olet saanut todellisen viisauden! Sitähän minä olen aina sanonut: sinä et ole mikään ilkeä ihminen. Mutta mikä sinulle on tullut, kun olet niin yht'äkkiä saanut silmäsi auki?… Mutta ei, elä kerrokaan sitä minulle nyt; sinä mahdat olla väsynyt ja nälissäsi. Anka, Anka, tule tänne katsomaan, minkä rakkaan vieraan me olemme saaneet — tosiaankin, eihän hän enää olekaan mikään vieras!… Ja sitten heti kahvipannu tulelle!"
Mutta pojalla ei ollut rauhaa lykätä tunnustustaan tuonnemmaksi. Hän istuutui penkille äidin viereen, täysien ja tyhjien maitokehlojen väliin, ja katsellessaan kärpästen leikkiä päiväpaisteessa, samoin kuin äiti äsken, kertoi hän alusta loppuun, mitä hänessä oli tapahtunut. Hän ei salannut ainoatakaan sielunsa taistelua eikä peittänyt toivettaan, että Enefa lopulta antaisi hänelle anteeksi.
Mrakot muori pudisti miettivänä päätään.