Myrskyssä, joka raivosi hänessä, muuttui vanha ihminen, ja uusi tuli sen sijaan. Hänellekin oli tullut niitä suuria, ratkaisevia ja, kuten hänestä tuntui, äkillisiä muutoksia, jotka tapahtuvat ihmisluonteessa samojen lakien mukaan kuin kuolleessa luonnossa. Meri hyökyy korkeammalle, vaahto ryöppyää, ja rauhattomista aalloista kohoaa saari, jota peittää kullanloistavat kasvit ja näkinkengät, kätkien kuoressaan jalokiviä. Tämä näyttää meistä ihmeelliseltä, ja kuitenkin on varmaankin mennyt kauan ja paljon vaivaloista työtä, ennenkun ne voimat kehittyvät, jotka ajoivat saaren meren pinnalle.

Vihdoinkin tuli heräämisen hetki nuorelle, tähän saakka niin huolettomalle miehelle, tälle kohtalon pilaamalle suosikille. Voimat, jotka olivat tähän asti uinuneet hänessä velttoina eivätkä olleet heränneet edes silloin kun oli kysymys elämän korkeimman onnen varmistamisesta — ne herätti nyt vihdoinkin kadotetun rakkauden suru. Ja koko hänen olentonsa tärisi perustuksissaan; hänen sielunsa kuohuvista aalloista kohosi saari, joka loisti hyvien päätösten kultaa, kiilsi todellisen katumisen helmiä.

Lopulta — ja se tapahtui hyvin myöhään, vielä myöhempään kuin hän oli koskaan palannut ravintoloista — lopulta hän hyppäsi seisoalleen ja alkoi kiivain askelin kävellä edestakaisin huoneessaan.

"Enefa oli hyvin oikeassa siinä, etten minä kelpaa mihinkään, etten minä tiedä mitä varten elän, että minä pidän kaikkea ajankulukkeena, ettei minussa ole todellisuutta tai uskoa tai vakaumusta!" hän enemmän nyyhkytti kuin huusi. "Hänen joka sanansa minä vahvistan teoillani. Onko minulla ollut ainoatakaan hyvää, rehellistä ajatusta, olenko tehnyt ainoatakaan hyvää, rehellistä tekoa, sen jälkeen kun erosin hänestä? Enkö minä leiki kunniallani, kun ainoastaan häntä harmittaakseni aijoin antautua alalle, jota minä perinpohjin inhoan? Enkö leiki onnellani, kun aijoin ainaiseksi yhdistää elämäni sellaiseen kunniattomaan ja uskottomaan nukkeen, kuin se, johon olin niin kauan sidottu? Niinkuin minä, ei ole yksikään mies menetellyt. Poikanulikka minä olen, ja elämän vakavuutta en ole koskaan ymmärtänyt. Oi, Enefa, minä tahdoin kostaa sinulle, mutta minä kostinkin sen sijaan itselleni! Verratessani sinua kaikkiin näihin nuoriin tyttöihin, joiden joukosta minä aijoin valita vaimoa itselleni, minä huomaan täydellisesti sinun suuren, verrattoman arvosi, ja sydämmesi syvyydestä minä huudan, ettei sinun vertaistasi ole koko maailmassa. Ah, tuhannesti niinä olen ansainnut, että kadotin sinut! Miten minä voin niin halpamaisesti kieltää sinut ja kenen kuullen? Ihmisten, jotka eivät ole kelvollisia suutelemaan maata jalkojesi alla! En ole missään suhteessa sinun arvoisesi, en missään sinua vertaisesi. Olen kurja, heikko raukka, joka mukaudun sokeasti muiden vielä hurjempiin ennakkoluuloihin. Tätä minä olen osottanut tähän saakka. Se, että minusta pidetään ja että minua mielellään nähdään, se ei ole mikään kunnia, se on minulle häpeäksi: se osottaa vaan, etten minä ole koskaan kellekään vastenmielinen periaatteissani, ja että minä aina mukaudun sen mielipiteeseen, jonka seurassa minä olen. Haaveksinhan minäkin ihan nuorena ollessani tekeväni joskus jotain suurta ja kaunista — mutta, voi, miten pian silloinen hemmoitteleva, iloja etsivä elämäni haihdutti ne haaveet! Sinä olit oikeassa sanoessasi minua julkiseksi valehtelijaksi, Enefa! Minä valehtelin julkisesti, kertoessani runossani ajatuksista ja toiveista, jotka minä teoillani kielsin; minä en täyttänyt ainoatakaan lupaustani, minä en kehittänyt mitä minussa oli. Ah, Enefa, minä en uskalla ajatella, miten paljon sinä minua rakastit! Jos minulla olisi sinun tarmosi ja voimasi, koettaisin voittaa takaisin mitä olen kadottanut — mutta voisinko minä… minä… Miten ylevämielisesti sinä kuitenkin teit! Huomattuasi, minkälainen minä olin, sinä uhrasit kaikki vakaumuksesi vuoksi: rakkauden, rikkauden, loistavan tulevaisuuden — epäilemättä hetkeäkään. Entä minä, joka en voi uhrata edes ainoatakaan vikaani!… Mutta enkö todellakaan voi sitä? Onko kaikki todellakin mennyttä? Täytyykö minun jäädä sellaiseksi kuin minä olen? Ei, ei, tuhat kertaa ei! Minun ei tarvitse sitä! Sinä olet oleva minun esikuvani, sinä julma koulumestari, jota minä kuitenkin niin sanomattomasti rakastan. Kenties sinä, kun kaikki käy selville, olet toisen kerran erehtynyt minun suhteeni; minä en ole mikään ihmiskunnan pelastaja, mutta niinkään halpa ja kurja, kuin sinä luulet minun olevan, en minä luultavasti myöskään ole. Jos sinun lopulta täytyisi tunnustaa erehtyneesi, niin olisi se minun paras kostoni!…"

Otik ei mennyt maata koko sinä yönä; aamuun asti hän käveli edestakaisin huoneessaan, mietti miten hän voisi näyttää Enefalle, että tämä oli toisen kerran erehtynyt hänen suhteensa.

* * * * *

Kului viikko — viikko, joka toi muassaan monta uutta kokemusta ja taistelua. Tohtori ilmoitti sedälle päätöksestään jättää virkamiesura mielestään, ja tämä otti ilmoituksen vastaan ihmetellen ja paheksuen. Kenties hän toivoi veljensä pojalle menestystä maailmassa, ja olisihan sitä paitsi pysyväinen toimi pidättänyt häntä ja tehnyt vaaralliset retkeilyt vuoristoon mahdottomiksi. Asianajaja antoi kuitenkin myöten kuten aina.

Päivät kuluivat tohtorilta kauheaa hitaasti. Kaikki tympäsi häntä, ja entinen alakuloisuus tahtoi aina vaan päästä hänessä vallalle. Mitäpä hänellä olisi täällä ollut tekemistä semmoista, joka olisi voinut todistaa Enefalle, että tämä oli erehtynyt? Pragia hän oli alkanut vihata sydämmensä pohjasta, ja hänestä tuntui kuin ei koko kaupungissa olisi ollut hänelle sopivaa toimialaa. Itse asiassa se tuli siitä, ettei hän enää etsinytkään mitään; hän ikävöi vaan hongikkovuoria. Hänen ja ystävien väli oli muuttanut melkein kylmäksi, sillä johdettuaan pari kertaa keskustelun heidän seurassaan vakaviin aineisiin, oli häntä ruvettu epäilemään 'kerettiläisyydestä' ja alettu tavallaan kunnioittaa. Pahin kaikista oli kuitenkin se, ettei hänen kukkaronsa enää muutamaan aikaan ollut avoinna, kuten ennen, kun oli kysymys kustantaa kalliita huveja ja juominkeja.

Siis: ei mikään pidättänyt häntä, mutta kaikki veti häntä sieltä pois, ja viikon jälkeen muutamana hiljaisena iltana teki hän viimeisen, ratkaisevan päätöksensä:

"Minä palaan kotiin äidin luo!" huudahti hän, samalla kun hän, tuntien selittämätöntä nautintoa sanoi ääneensä sen, mikä oli kuukausia ollut hänen sydämmensä hiljaisena, alituisena haluna: "Hänen luonaan minä saan takaisin henkisen terveyteni, hänen luotaan minä löydän mitä minä ikävöin, hänen luonaan minä voin kehittää kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita minussa on. Täällä sitä vastoin minä kuihtuisin ja kuolisin kuin puu, joka on istutettu vieraaseen maaperään. Minä palaan vuoristooni, sinne, jonne kohtalo on minut asettanut, ja jonne se kenties tahtoo minutkin vartioimaan kansamme pyhiä rajoja. Minä rupean siellä veljieni etunenään, koetan neuvoa heille heidän tehtäviään; mitä he nyt tekevät vaistomaisesti, täyttävät he sitten vakaumuksesta. Vihdoinkin minä olen löytänyt elämäni tehtävän! Suo minulle anteeksi, Enefa; minusta ei tule sitä, mitä sinä tahdoit. Minä en voi tulla kansani pelastajaksi — sinä luulit minun lahjakkaisuuttani, voimiani suuremmaksi — mutta minä rupean sen sijaan niiden uskollisimmaksi palvelijaksi. Kun sinä saat kuulla, ettei koko lähiseudulla ole ahkerampaa maanviljelijää, parempaa poikaa, innostuneempaa kunnallismiestä, uskollisempaa leskien ja orpojen tukea, suurempaa valon ja sivistyksen harrastajaa, köyhien todellisempaa ystävää kuin Otik Mrakot — kenties sinä silloin menet ylös pieneen kamariin, missä ne kolme taulua riippuvat, jotka yksi esi-isistäsi maalautti kaikkien syntisten lohdutukseksi; ja Pietarin kuvan edessä, joka petti herransa ja mestarinsa, sinä muistat kenties toisen valehtelijan ja petturin, joka katuu ja joka etsii anteeksiantoa."