Ihmeellistä kyllä hän ei tuntenut vähintäkään mustasukkaisuutta siitä, että eräs upseeri koko illan hakkaili kaunotarta. Hän muisti vihansa, kun äiti oli maininnut toisen nimen Enefan yhteydessä, ja nykyinen välinpitämättömyytensä harmitti häntä. Mutta hän ei mahtanut sille mitään. Saatuaan äidiltä kirjeen, tuntui hänestä, kuin naimapuuhat olisivat kadottaneet suuren osan viehätyksestään; ei edes nekään tuntuneet antavan hänelle sitä riemua, että hän olisi saanut nähdä Enefan epätoivossa ja katuvana!
Hänellä oli kuitenkin vielä kestävyyttä ja hän kirjoitti pari kirjettä äidille, joissa hän innostunein sanoin ylisteli nuorta neitostaan, joka alkoi tuntua hänestä melkein vihattavalta. Näihin kirjeisiinsä hän ei saanut ainoatakaan vastausta.
Mutta kaunotar oli pilattu, eikä Otik voinut kylliksi teeskennellä. Ensimäisestä kuumeentapaisesta kohteliaisuudesta hän muuttui hiljaiseksi, kylmän kohteliaaksi, ja usein vastasi ainoastaan hajamielisesti puhutteluun; väliin ei vastannut ollenkaan ja enimmäkseen istui ja tuijotti eteensä synkällä, jäykällä katseella. Kaunotar antoi hänen huomata tyytymättömyytensä, mutta hän tuskin huomasikaan sitä, vaikka hän yhä edelleen aivan kuin koneellisesti säilytti paikkansa hänen vartijajoukossansa. Lopulta kaunotar antoi hänelle eron. Otik katsoi häneen kummastuneesti, hymyili kylmästi ja käänsi hänelle selkänsä.
Hän alkoi vaipua haluttomuuden tilaan, joka ihmetytti ja huolestutti hänen setäänsä. Virkahuoneissa istuivat päälliköt ja odottelivat nuorta miestä, jonka he olivat luvanneet ottaa huostaansa, ja jonka oli määränä tulla kumartamaan heille ja pyytämään itse heiltä heidän korkeata suosiotansa — mutta nuori mies ei tullut. Hän istui komeassa kodissaan, alakuloisena ja synkkänä, ryhtymättä koko päivänä mihinkään. Unennäöt eivät nyt vainonneet häntä ainoastaan öisin vaan valveellakin ollessa, ja ne täyttivät hänet tuskan, vihan ja raivon tunteilla. Hän raivosi Enefalle, joka oli ensin houkutellut itselleen hänen rakkautensa ja työntänyt sen sitten luotaan ja lähettänyt hänet takaisin tänne pimeään, räyhäävään mailmaan, jossa hän ei enää voinut elää; Enefa oli turmellut hänen elämänsä, tulevaisuutensa, kaikki, kaikki… Miten hän vihasi häntä! Miten hän rakasti häntä!
Hän ei voinut enää luulotella itselleen löytävänsä iloa ystäviensä seurasta tai meluavasta juomajoukosta. Kun ystävät tulivat hakemaan häntä, antoi hän heidän vetää hänet ulos, mutta hän istui heidän seurassaan kuin vieras, yhtä hajamielisen näköisenä ja silmissä sama, jäykkä, umpimielinen katse, joka oli ollut syynä siihen, että kaunotar oli hylännyt alussa suosituimman ihailijansa.
… Siellä Jeshtshedissä humisivat metsät, ja kukka puhutteli kukkaa, lintu lintua; ja miten virkeästi lirisikään lähde, ja miten lämpöisesti ja lempeästi loistikaan kesäaurinko pieneen tupaan! — — Tohtorin sydän ikävöi sinne.
Ihmisen mieli ei muutu yhdessä päivässä, mutta muutamissa kuukausissa voi tapahtua suuria muutoksia, etenkin kun rakkaus on hiipinyt sinne ja tehnyt tarpeelliset valmistukset. Sillä rakkaus se on ihmeellinen kalu, niinkuin jokainen tietää.
Senkö vallassa se Otik sitten muutamana päivänä, palattuaan kotiin iloisesta seurasta, jossa hän oli ollut tavallista huonommalla tuulella, vaipui tuolille huoneessaan ja peitti kasvot käsiinsä?
Tässä asennossa hän istui hievahtamatta kaksi, kolme tuntia.
Hänen vartalonsa oli vaipunut liikkumattomaksi, mutta sitä ankarampi myrsky raivosi hänen mielessään. Hänen sydämmensä oli kuin kohiseva koski, jossa mitä erilaisimmat ajatukset, tunteet ja tuumat taistelivat ja painivat keskenään. Otik ei ollut koskaan ennen vaivannut itseään millään miettimisillä, mutta tänään sitä enemmän. Hän ajatteli niin kiinteästi, terävästi ja selvästi, että se korvasi kaikki menneitten vuosien ajattelemattomuudet.