"Minäpä otan eukon!" ajatteli hän voittoisasti. "Se kiusoittaa tuota sapekasta koulumestaria enemmän kuin mikään muu. Kumma, etten tullut heti ajatelleeksi sitä! Vaikka en olisikaan nainut mies, voisin kuitenkin olla nyt ainakin kihloissa."
Ja vaimon hankkimisen aikeissa alkoi hän taas näyttäytyä tanssiaisissa.
Siellä oli naimahaluisia impiä summissa ja vähittäin, eikä Otikin tarvinnut muuta kuin valita; ei varmaankaan yksikään olisi antanut hänelle rukkasia. Ensinnäkin oli siellä vanhemmat, monessa kovassa ottelussa olleet: kolmenkymmenen ijässä olevia tyttöparkoja, joilla ei ollut elon aikaa enemmän kuin kahdeksas osa vuorokautta — kymmenen ja yhden välillä yöllä, jolloin he tulen valossa, ihovärin avulla ja tanssista palavissaan, näyttivät jotakuinkin mukiinmeneviltä. Sitten oli siellä keskusta: oikein ammatiltaan tanssinukkia, jotka ottivat vastaan ihailuja ja kosimatarjouksia, uskalsivat antaa nenälle niille ihailijoille, jotka eivät heitä miellyttäneet, kohtelivat toisia kuin tottelevia orjia ja olivat ylipäänsä kaikki hyviä päällikköaineksia. Viimeiseksi tuli nuorin sivusta, joka ei vielä ollut saavuttanut sitä ihmeteltävää yhtäläisyyttä ryhdissä ja sotatempuissa, mikä toisilla oli, ja johon kuului osaksi viattomia, nuoria olentoja, joilla oli ainoastaan kolme mahdollisuutta keskustelun sattuessa: vastata 'kyllä', vastata 'ei' tai nauraa hihittää, sekä osaksi lupaavia kokelaita, jotka olivat vaan hiukan liika, nuorekkaasti ajattelemattomia ja heilakoita.
Tästä laistavasta joukosta oli siis Otikin valittava, ja parien tanssiaisten jälkeen hän luuli tuntevansa jo jotenkin varmasti, ketä hän rakasti niistä monista, joita hän oli koetteeksi ottanut tarkastellakseen. Se oli muuan komea keskustaan kuuluva neitonen. Hänen kauneutensa oli uhkeinta laatua, ja hänen silmänsä tarkkaavimmat ajutantit, mitä koskaan on ollut virkatoimessa. Väliin ne silmäilivät intohimoisesti, väliin haaveilevasti, väliin välinpitämättömästi ja pilkallisesti, kaikki keikailemisen komennon mukaan. Nämä vikkelät silmät olivat tarkastelleet Otikia tutkivasti ja huomanneet, että hän oli voitettavan arvoinen. Otik puolestaan oli tähystellyt kaunotarta ja pysähtynyt valinnassaan häneen, kenties enin siitä syystä, että tämän uhkea, kukoistava, hieman jokapäiväinen kauneus oli niin eroava Enefan hienosta, ylhäisestä näöstä. Koulumestari oli varmaankin syvästi tunteva huonommuutensa, saadessaan kuulla loistavasta maailman neitosesta ja nähdä hänet, jonka Otik oli valinnut vaimokseen; vastakohta heidän välillänsä oli nöyryyttävä häntä enemmän kuin mikään muu ja näyttävä hänelle, miten vähän hän oli ollut Otikin mielen mukainen.
Mutta niin kovissa naimatuumissa kuin Otik olikin, ei hän sittenkään saanut rauhaa Enefalta; tämä vainosi häntä leppymättömästi, herkeämättä, tavalla, joka raivostutti tohtoria. Joka hetki muistui jotain Enefan puheesta hänen mieleensä. Jos hän käveli jonkun koulun tai muun oppilaitoksen ohi, kaikui yhtäkkiä hänen korvissaan: "Sulkekaa koulunne, koska ne eivät tee teitä paremmiksi." Jos hän otti kirjan tai sanomalehden lukeakseen: "Kaikki, mitä sinä teet, sen sinä teet kuluttaaksesi aikaasi; sinä et usko mitään eikä sinulla ole mitään vakaumusta." Istuessaan iloisessa seurassa: "Minkä tähden sinä annoit tehdä itsesi tohtoriksi, kun jäit kuitenkin samanlaiseksi kuin kaikki muut?" Toisen kerran taas: "Minkä tähden minä menisin naimisiin sinun kanssasi? Sinä olet kaunis, rikas; mutta on olemassa tuhansia kauniita ja rikkaita miehiä maailmassa, ja ellei sinulla ole mitään muita ansioita, niin en minä halua sinua."
Vaikka ei vielä oltu vaihdettu yhtään ratkaisevaa sanaa hänen ja kaunottaren kesken, luuli hän kuitenkin voivansa kirjoittaa äidilleen, että hän oli melkein kuin kihloissa. Nyt vasta hän oli oppinut mitä rakkaus oli, nyt vasta hän ymmärsi, minkä tähden sitä tunnetta pidettiin niin ylevänä, hän oli rakastunut korviaan myöten j.n.e.
"Enefa saa varmaankin lukea kirjeen", ajatteli hän vahingoniloisena ja odotti kärsimättömänä vastausta. Hän luuli äidin tapansa mukaan lähettävän hänelle pitkän kirjeen, josta hän saisi tietää, mitä hän tahtoi: että Enefa katui nyt tekoaan ja pyysi häntä tulemaan. Mutta pitkän epistolan sijaan, jota hän oli sellaisella varmuudella odottanut, tuli ainoastaan pieni ohut kirje, joka ei sisältänyt muuta kuin nämä rivit:
"Etkö siis koskaan lopeta huomautuksiasi, ettei äitisi ole ollut sinua kasvattamassa."
Otik viskasi raivostuneena äidin kirjeen tuleen.
"Hän on aivan samanlainen kuin koulumestarikin; minua ihmetyttää yhä vähemmän, että isäni inhosi häntä", murisi hän vihoissaan ja lähti valittunsa loistavaan asuntoon hakemaan sieltä lohdutusta. Tytön vanhemmat antoivat suuret illalliset, ja tietysti oli tohtorikin kutsuttujen joukossa.