"Jumalan tähden, elkää toki kiivastuko noin; se on vaarallista haavalle! Odottakaa tässä hetkinen! Tässä aivan lähellä on lähde; minä juoksen sinne ja kastelen nenäliinan ja tulen heti takaisin."
Eivätkä Enefan kasvot olleet enää kylmät ja välinpitämättömät rukoillessaan täten kädet ristissä Otikia. Niissä oli sitä vastoin paljon todellista tuskaa ja hellyyttä.
Mutta Otik ei myöntänyt hänelle edes yhtäkään silmänräpäystä, jota Enefa pyysi. Hän ei näyttänyt ajattelevan muuta kuin sitä, miten pääsisi pikimmin alas. Huomattuaan lyhimmän tien olevan mennä suoraan vuorta myöten, alkoi hän laskeutua jyrkkää kalliota, johon tuskin milloinkaan olivat muut jalkaansa astuneet kuin vuohet ja kauriit.
"Sitä tietä te ette voi mennä!" huusi Enefa kauhistuksissaan hänelle. "Se on täynnä kallionkielekkeitä ja kuiluja, ja alhaalla juoksee kova ja syvä puro. Teidän täytyy mennä läpi metsän kotiinne; siellä on varjoisa, mukava tie. Minä neuvon sen teille."
Ja Enefa ojensi käsivartensa häntä kohti, silmissä katse, joka oli ennen aina tunkeutunut Otikin sydämmen sisimpään soppeen. Mutta tällä kertaa ei sillä ollutkaan tavallista, lumoavaa voimaansa; kenties hän ei edes nähnyt sitä mielensä kuohuksissa, johon Enefan ylpeä, hylkivä käytös oli saattanut hänet. Nojautuen turmiota tuottaneeseen pyssyynsä alkoi hän laskeutua kiireesti alas. Enefa seurasi häntä nyyhkyttäen:
"Te onneton", valitti hän, "varmaankin saatte kalliisti maksaa itsepäisyytenne! Toiveenne täyttyy kyllä. Kasvonnehan hehkuvat kuumeesta. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen juoksee veri virtanaan haavastanne…"
"Te ette ole koskaan ennen huolehtinut minusta. Minkä tähden te nyt teette sitä?"
"Ajatelkaa edes äitiänne, ellette välitä kestään muusta!"
"Äiti on vanha; jos minä kuolen, niin ei hänen tarvitse kauan surra minua."
"Herra Jumala, mikä huimapää! Katsokaa toki, minkälainen veritie on teidän takananne! Ja yhä ankarammin juoksee haavasta! Teillä on todellakin aika tulla järkiinne ja näyttää, että teillä on omatunto."