Mutta Otik välitti Enefan nuhteista yhtä vähän kuin tämä oli aikaisemmin välittänyt hänen tuskastaan; hän jatkoi yltyneellä kiireellä alaspäin menoaan.
"Tämän te teette aivan vaan kiusataksenne minua!" huusi Enefa, joka vapisi pelosta joka hyppäyksellä, jonka Otik otti ja voi ainoastaan vaivaloisesti seurata häntä. "Jospa edes antaisitte minun kulkea edellä, jotta minä voisin taivuttaa oksia teidän tieltänne — nehän pieksävät teidän kasvojanne joka askeleella."
"Ne iskut eivät koske minuun, mutta teidän iskunne minä tunnen aina."
"Te nuhtelette minua yhtenään, että minä olen leppymätön; mutta mitä minä sanon sitten teistä, joka niin julmasti ja armottomasti yhä vaan kiusaatte minua, tehtyänne minulle niin paljon pahaa?"
Otik pysähtyi, mutta ei suinkaan sen tähden, että Enefan sanat olisivat vaikuttaneet häneen, vaan koska hän oli tullut puron luo, josta Enefa oli varoittanut häntä. Kohisevana ja vaahtoavana se sulki häneltä tien.
"Ette kai aikone hypätä veteen?" huudahti Enefa yhä kauhistuneempana. "Katsokaa, tuolla on porras, jota myöten voitte mennä — se on vaan kivenheiton päässä tästä. Elkää toki olko olevinanne kuin ette kuulisi minua! Elkää riistäkö minulta viimeistä järkeäni, jonka olette jättänyt minulle! Voitte olla varma, että sen säilyttämiseen olen tarvinnut paljon vaivoja."
Mutta Otik mittaili yhä katseellaan hyppäystä, jonka hän aikoi tehdä toiselta rannalta toiselle; äsken annetun esimerkin mukaan hän ei välittänyt vähääkään Enefan rukouksista ja kyyneleistä.
Enefa ei voinut kestää tätä kauemman — hän oli rukoillut ja itkenyt kylliksi, nyt hän rupesi toimimaan. Hän kiiti Otikin luokse, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet epätoivon voimilla pois vaaralliselta paikalta. Mutta kun hän sitten tahtoi päästää Otikin, ei tämä vuorostaan päästänyt häntä; terveellä käsivarrellaan piti hän Enefaa kiinni ja lujasti sylissään.
Ääneensä nyyhkyttäen kietoi Enefa käsivartensa Otikin kaulaan, ja pää Otikin rintaa vastaan painuneena itki hän siksi, kunnes oli itkenyt pois kaikki kyyneleensä ja kaikki tuskan, katkeruuden ja epäluulon tunteet, jotka olivat niin kauan raadelleet hänen sydän parkaansa.
"Etkö edes koskaan olisi armahtanut minua, ellet olisi luullut, että kuolema oli minun kintereilläni?" kysyi onnesta huumautunut Otik hellästi nuhtelevalla äänellä, kun Enefa sitten tarkasteli hänen haavaansa, joka onneksi ei ollut syvä eikä vaarallinen.