Mä kotvan häntä tottelen; ja soutamaan jos lähden, niin salmen suusta palajan jo pois mä äidin tähden. Vaan ajan tullen kuntoni mä tunnen karttuvaksi, ja aava, uljas ulappa käy houkuttavammaksi.
Nään kuinka siellä aallot käy ja purjepurret kiitää, nään vihureissa vinhoissa kuin lokkilinnut liitää, nään siellä miehet voimakkaat ja heissä sankar'-innon ja tunnen jäntereissäni mä tuohon leikkiin kunnon.
Ja joka viikko varmistuu tuo tuuma uusi mulla: mä tahdon tuonne taisteluun ja miesten moiseks tulla, mä tahdon tarmon koitteluun vesille väljemmille, jos kuolo siellä kohtaakin, niin minkä voin mä sille.
Ja niin mä juoksen purtehen ja lasken valtaan tuulen, en kuule ääntä äitini, vain lainelaulut kuulen — saan tuosta salmen suuhun jo ja keskeen ristihyörteen ja joudun kohta valtaan sen ja vitkan virran pyörteen.
Käy tuuli milloin mistäkin, vie venhon tänne sinne, En tiedä vielä itsekään se vihdoin vie mun minne, vaan seljemmäksi sentään mun tuo virta vievän näyttää, kun tässä ristituulessa vain voisin melaa käyttää.
Mä luovin siihen luottaen, ett' virta voiton saapi ja vihdoin tuuli yhtäinen mun purjeet pullistaapi, kun salmi soukka laajeneis vedeksi väljemmäksi, vapauden virttä veisaten mä seilaan seljemmäksi.
Äl' itke armas äitini mun uppiniskaisuutta, mä lasken läpi aallokon viel' kohden maata uutta — on koti parhain lapselle, vaan ahdas työlle miesten, ei luonnon ääntä kuolettaa voi pyytäen, ei piesten.
Äl' itke armas äitini sun suurta lempilasta, jos ryöstäytyikin sulta hän ja kotilahdelmasta; kuin nuoret ensi lempeään, niin muistan aina teitä, kuin itkee vuosi kevättään, niin itken aina teitä!
KANSAN LAPSI.
Olen syntynyt sydänmaassa ja korvessa kasvanut, olen kasvanut kansaan kiinni, sen tuntehet tuntenut, olen nähnyt mä kurjan joukon vilutuiskussa värjöttävän, olen nähnynnä kalpeat kasvot ja nälkähän näännyttävän.