NEIDON SILMÄ.
Impi, kurja sydämmesi oli ensin herttaisin: jopa säihkyn silmiesi päiväksi mä vertailin.
Mutta että silmäs palo, joka tunki rintahain, oli revontulten valo, kylmä kolkko tietää sain.
RISTIAALLOKOSSA.
On joenlahden rannalla loitolla Pohjolassa mun kotikenttä kultainen, mä jolla leikin lassa, ja metsälammen laineeton oli lahden sinipinta ja yhtä tyyni, puhtoinen ja kirkas oli mun rinta.
Ja täällä hetkeni herttaimmat mä leikin elämästä, en tiennyt tuhon tuulista, en myrskyn mylvinästä, mut salmen suusta aukeevan mä seljän aavan luulin ja kaukaa kumman kohinan mä houkuttavan kuulin.
"Tuo tuoll'on meri, lapseni, ja vaarallinen sulle, — näin lausui kerran lapsena mun äityeni mulle — jos lähdet joskus laineillen ja loitommaksi rantaa, niin katso, ett'ei venhoas saa virta tuonne kantaa.
Näät meri vain on miehillen, isoille, voimakkaille, on hauska heidän taistella ja soutaa muille maille; jo salmen suusta avautuu ulappa aava tuolla — siis pysy aina, lapseni, sä salmen tällä puolla!
Jo salmen suussa tuolla käy näät kummat ristituulet, ne valtahansa venhos saa jo ennen kuin sä luulet, kun sitten siinä heittelee sun purttas tuulten hyörre, niin seljemmäksi venhoas vie salmen virran pyörre.
Ja pyörre kerran aavallen kun purtes tuonne vienee, on varma vaara tarjonas, se hautasikin lienee — jos lemmit siis sä äitiäs, niin tottelet sä kyllä!" — Näin neuvons' äiti armahin nyt päätti syleilyllä.