Maailman touhussa tuolla kun tuonoin kävelin, niin itseänipä, raukka, minä oikein häpesin.
Se vakaa katse, mä jonka loin ennen elämään, ihan ivaksi ilkamoitui, sai odan kärjekkään.
Pyörteessähän narrimaisten myös itse narriks saa, ja ulkonainen kuori sydämmet kuolettaa.
Se vakavuus, joka ennen eheyttä mieleen loi, nyt hajosi pois sekä särkyi ja toivottuutta toi.
Ja rintani, joka se tuonoin niin lämpimästi löi, kun köyhän mä lienen nähnyt, joka pettuleipää söi.
Nuo tunteet hennot ja hellät sai siellä tylsymään, kun elämä pintapuoli yhä kylvävi myrkkyään.
Vakaumus, henki hieno ja aatteet kalleimmat, ne pilkan myös esineiksi useinhan joutuivat.
Nuo tunteet nyt taas jälleen jos valtaan saada vois, tuon ivan jos ilkamoivan sais juuriltansa pois!
1889.