Mi lämpöä, se henkeä; mi taistoa, se eloa, — vapauden auringossa vaan, saa ihmishenki kukkimaan!
PARANTUMATON.
Mitä huolin valtikasta, mitä kunniasta, mitä joukon suosiosta taikka maailmasta? — Mikä on mun elon määrä, oikeako vaiko väärä tietoni on elämästä — tästä, tästä totuuden mä tahtoisin.
Totuuden mä lassa kyllä omaavani luulin; luulin sitä luojan laiksi, mitä muilta kuulin; elo näytti huokealta, varmalta ja valoisalta loisti vasten vastaisuutta — mutta, mutta rintaan syntyi epäilys.
Tuet vanhat maahan murtui, kaikki varmuus raukes, pohjatonna aatteen meri allani mun aukes. Kaikki suistui, minä yksin seisoin vielä epäilyksin tuijotellen ulapalle aukealle, kuss' on kaikki häilyvää.
Luulen maata häämöttävän vasten päivää tuolla, ko'etan päästä sinne, jotta saisin siellä kuolla; vaan kun saavun lähemmäksi, huomaan nä'yn mä pettäväksi — taas on kaikki häilyvätä, hyllyvätä, turhaan etsin rantamaa.
Halu vain on sielussani, halu kaikki viepä tiedon, toden, ihanuuden — — mutta toden tiepä onkin kummallisin siitä, ett'ei mitkään voimat riitä käydä päähän saakka: elon taakka murtaa ennen ihmisen.
Toinen seikka tuolla tiellä eksyttääpi meitä: kaikkialta kahtahalle lähtee haarateitä; käyvinään on kohti määrää, käykin harhatietä väärää; palaa siihen, lähdit mistä, entisistä etsi totuuden sä tie!
Näin mä tehnyt olen, tehnen kaiken ikäkullan, kunnes vievät heikkopäissä alle mustan mullan, vievät sinne surkutellen, surkutellen, säälitellen, ett'ei saanut ijässänsä järkeänsä — etsi hourettansa vaan.