Pari lehteä sitten hän silmäilee, niin otsa jo ryppyyn laski: realistina tietysti kirjailee myös tääkin, Antero Kaski — ja elämän törkeys ja uskottuus, sellaistahan on uus kirjallisuus!
Pari lehteä keskeltä kirjan taas ja vihdoin viimeinen lehti — niin kriitikko kirjaasi, tahdontaas niin tutuks jo tulla ehti, että tahtosi tiesi jo tarkempaan kuin itse tiennet sä koskonkaan!
Ja pöytänsä äärehen nojaumaan tuo mahtava mies nyt käypi, vain hetken miettivi tuomiotaan, pian hälle se selvittäypi; kynänvarteen tarttuvi peljätty mies ja huomenna lehti jo kertoa ties:
"Kuin sieniä jälkehen sateen nyt taas syntyvi kirjailijoita ja siksi on kriitikon täytynyt kurituksella kohdella noita; myös Antero Kaskelle parhain ois, jos kirjailuhommansa jättäis pois.
Ei kannata ryhtyä punnitsemaan tämän neuvomme syitä muita, sen lausumme vain hänen kirjastaan: se myöskin on kirjoja nuita, joiss' uskottuus yhä vallitsee ja kallista kansaamme villitsee.
Ja kansa se vain muka sorrettu on ja sortajat on muka — rikkaat, tätä virttähän soineet nuoret on kynäniekkamme toivehikkaat — nyt annamme neuvon semmoisen, ett' ois tämä moisia viimeinen".
Tään arvostelun tuo mahtava mies hän uudesta kirjasta antaa ja työstään suuresta, senhän ties, hän lehdeltä palkat kantaa. Rovon kansallensa on uhrannut: jalon työtä on maksusta haukkunut!
"VÄLJEMMILLÄ VESILLÄ".
"Mä tahdon tuonne taisteluun ja miesten moiseks tulla
mä tahdon tarmon kohteluun vesille väljemmille".
(Ristiaallokossa).
Kun kotilahden laineita ma ennen lassa sousin tai kotikummun harjulle kun kevätilloin nousin, niin näin mä kaidan salmen suun ja siitä merta, merta, mi silmiäni viehätti ja kiihoitutti verta.