Tuo laaja, uljas ulappa se siinti houkutellen ja sinne aina mieli mun nyt hehkui intoellen: ei auta äidin varoitus, ei kyyneltulvat auta, mun täytyy tuonne otteluun, vaikk' olkoon tuo mun hauta.
En lahden tyyntä soutamaan mä ainiaaksi luotu, mun lienee myöskin kuntoain kai kerran koittaa suotu, ja vaikka voimat voipukoon ja menköön halki haaksi, mun täytyy ennen taistella kuin kuolen, muutun maaksi.
Näin mietin nuorra mielessäin ja kiihko tuosta karttuu, mä vanhenen ja voimistun ja vartaloni varttuu; niin työnnän venhon vesillen ja ruoriin muka astun, vaan virran pyörre valtaa mun kuin pienen pilkelastun.
Tuo pyörre mua miellyttää, sen vauhti huimaa päätä, tää onhan sentään elämää, ei aina tyyntä säätä; mä laulan, nautin, riemuitsen nyt ristiaallokossa ja vauhdin vuoksi aatokset on vallan huumiossa.
Mut ajan tullen tuohonkin jo tottuu, kyllästyypi, ja vitkallensa vihdoinkin se mulle selviytyypi: mä pyörin polo paikallain, mä virran kanssa kuljen, ja luulen matkan eistyvän, kun silmät kiinni suljen.
Ei pyörintä lie kulkua, ei myötävirta merta — mun tästä lemmon pyörteestä kai täytyy päästä kerta; mä tahdon tuonne seljemmäs vesille väljemmille, mä tahdon ottaa oman tien ja saada venhon sille.
Nään tuolta aavan ulapan ja aallot hyrskyharjat ja mielessäni vaihtelee niin kummat kuvasarjat: nään kuinka toiset riemuiten he laskee seljemmäksi ja kuinka kuolon kauhistus saa posken kelmeäksi.
Niin monen purjeet puhkiaa ja aallot haaksen hautaa, ei heidän tiestään jäljet näy, ei venhostansa lautaa, he ijäks sinne suistuvat, ei muista kenkään heitä, ja tuskin äiti vuodattaa nyt heille kyyneleitä.
Niin monen monta lailla mun sai halu lainehille, niin monen monta sinne jäi, sai haudan toivehille, ja toiset taistoon kyllästyi ja kotilahteen kääntyi ja kuoli ennen äidin luo kuin tuonne kau'as nääntyi.
Tään kaiken, kaiken kyllä näin, vaan siit'en paljo huollut: sam' onhan minne haudataan, kun kerran mies on kuollut; ja kuoloakin kurjempi on elo taisteloitta, se mielen tyysti tylsentää ja rinnan autioittaa.