1885.
ÄMMÄKOSKELLA.
Yö usva-verhollansa jo kattaa kaiken maan ja taivahalle kuuhut jo käypi loistamaan. Ei kuulu ihmisääntä, ei laulu lintujen, ja unen helmaan kaikki jo vaipuu uupuen.
Mut uinu ei vaan Ämmä, mi pauhaa, hyrskyää, ja kallioita vasten noin ryntää, jyskyää — nuo vahto-lainekuohut ne kulkee kulkuaan, ei estää heitä talvi voi jäähyt-vaipallaan.
Taivaalle vesi pärskyy kuin helmikaste vain hohtoisan taivaankaaren helteellä heijastain, ja kuohut kehtohonsa ne käyvät laulaen, näin luulin kuunnellessa ma soivan sanat sen:
Pois olo orjan, pois sidekahleet!
Ämmä se tietänsä vyöryvi vain.
Kyllähän koittavat ihmiset ahneet
vangita aaltoja armahiain.
Vaan vapautta, ku koittavi sortaa, sen minä nielen, pirstaksi lyön! Estehet eestäni helppo on murtaa, kuohut ne riemulla toimivat työn.
Valppaana hyrskyen matkani kuljen, kunnes mä rauhan järvessä saan. Voimalla kuiluhun kuohuni suljen, nuo iki-uhkuvat lähtehet maan.
Oi, jospa kansani lauluni mielen, oi, jospa Suomeni sen tajuais, kohta se katkois kahlehet kielen — näinpä se vidoin kansaksi sais!
Silloinpa sointuis yhtehen soittoon laulelot Väinön syntymämaan, silloinpa miehissä työhön ja voittoon rientäisi nuoriso kilpailemaan.