Ja keskellä muiden onnen ja riemun tuntui kaikki niinkuin tyhjä tuntuu; ulapoilla aukeoilla, siintävillä, soiluvilla seilas nuoren miehen mieli — mutta rinnassansa raukka yhtä kaihoi, kaihoi, toivoi.
Ilmestyipä suvi-illan suussa, tuolta laakson lehdon liepeheltä, solkikoivujen solasta impi kaunis kuni kevätpäivä, puhdas kaino niinkuin metsän kyyhky, raitis, tuores niinkuin illan kaste; silmissänsä säihkyi säde päivän, kummat kuuhuet on kulmillansa, tähdet taivaan heiluu hartehilla, olkapäillä oudot otavaiset. Kummastellen kainostellen tunteen aaltoloina läikkyessä, lähestyvät nuoret toisiansa, onnen aavistukset mielessänsä —
Mutta raivoon riuhtautuu jo rinta, ailut outo pahoin ahdistaapi, suonet tykkii, sydän sykkii, kiihkeästi veret poskiin nousee, kunnes katse kohtaa toisen katseen, kunnes sy'än jo löytää toisen sy'ämmen — silloin tiettiin, mitä kaiho tiesi, silloin selvis elon salaisuus.
Ja kevään lauluja linnut laulaa, purot notkojen pulppuaa, ja saarten rantoja aallot kaulaa, tuomet kukkien tuoksuaa; lemmen ilmoa uhkuu luonto, luomisvoimoa kostuu maa, metsä vertyen vihannoipi, kautta ilmojen kannel soipi voimakkaana, toivokkaana, tulvii taivahalle niin kuin virta vuolas, täyttää avaruuden, maailmalle tuopi onnen uuden, soittaa, soittaa riemuin kaikkialla lemmen autuutta ja sointuisuutta, suven heilimöivän suurta työtä, luovan voiman pyhää vihkivirttä.
IV.
Rikaskielinen on lemmen kanteloinen, sointuu aina, soraääninkin, tuskissaankin tuntuu autuaalta, nauttii karsein, kyynelsilminkin. Vaan ei aina kai'u lemmen kieli yhtä intoisaan ja kiihkeästi: ajan vinhan pyörän pyöriessä tunteen hento kärki tylsistyy, intohimon leimut lempeydeksi pehmentyy, vienon vienosti ja hellemmästi sointuu soitto, äsken salamoiva, nyt niin tasainen ja elinvoipa kuin on vilkas laakson lähteensuoni, alta nuoren nurmen pulppuvainen.
Vaimon armautta, lasten rakkautta, isän nuoren onnekkuutta, kotikummun kultaisuutta, koti-ilman ihanuutta kaikuu soitto tyyni, sointuvainen.
Ikuista tyyntä soutamaan ei sentään luotu meitä, ei luotu aina nauttimaan kotoisen lieden lämpöä ja armaan lempeä; ei luotu miestä ainakaan ikänsä halki kuulemaan kotoisen lahden laulua, kotoisten kuusten huojua, ei käen kultarinnan kukkumista, ei laulu-leivon lempisäveleitä.
Mies toimehen suureen suunnattiin koti-aitojen ulkopuolla, meri myrskyvä seilata annettiin, ilo taistelun touhuun kuolla. Ylös purtesi purjeet siis nyt vain, alus aaltojen harjanteille! Elon aavalla seljällä purjehdus, läpi vaivojen, huolien ponnistus on leikkiä hauskaa meille.
Ole huoleti, vaimoni armaisin, surukyynele poskelta poista! Et salline sentäänsä lapsilles esimerkkiä pelkurin moista? Elo taistoa on — siis ottelohon! Tosi miesi ei myrskyä pelkää, mut laittavi kuntohon venhon vaan ja köyttävi köysiä tarkempaan, vihatuuli kun vellovi selkää! Tosi miesi hän uhrata kyllä voi, mitä kohtalo kallista konsaan soi, kun vaativi synnyinmaa.