On ihminen isäinmaatta kuin juuria vailla on puu, on niin kuin syksynen päivä, kun aurinko piiloutuu, on laineilla häilyvä lastunen vaan, on myrskyssä lentävä lehti — isänmaaton ken on, hän itsekäs on, ei löydä hän onnea milloinkaan, ja loistoa rikkahan nautteissaan hän mieroa köyhempi on.
Siis syyt' on soittaa riemun kanteletta, kun luojaltani sain mä isäinmaan, sain entis-ajan ihanaiset muistot ja kansan kalliin, jota rakastan. Sen hengen keväisistä hettehistä sain nuoren nesteen suoniin, sydämmeen; sen huolet huolen, kärsin kärsimykset, sen tunteet tunnen, senhän itkut itken, sen harvat riemut myöskin riemuitsen; ja taivaan lientyessä mustiin pilviin sen kanssa kaikki voimat ponnistan, ett' alus kallis hukkumasta säilyis vaan.
Mut jos joku maatani uhkailee ja kansani aarteita ahnailee, väkivaltaa, sortoa käyttää — niin luojalta lahjoja pyytelen polvillain, ett' ukkosen voimalla lauluni kauaksi kaikuis, ja vuoret järkkyis, järvet läikkyis, korven kuusetkin jo korvat saisi, nousis kilvoin noropetäjätkin, hongat merten laineen lailla huojuis, saisi soimaan luonnon myrskykannel soimaan hurjimpata huutoansa, ettei torkkuen kansani kuoloon suistu, ettei untelojoukkona hautaan mustaan peity, maahan martahana sorru ainiaaksi.
V.
Syksyn tullen ilmat vilpastuu, päivät lyhenee, puhteet pitenee, taivas innottomaks valjustuu ja niin kolkoks käypi Luojan silmä. Luovat nesteet vankka routa maahan jälleen kiristää, vetten vapaat voimalaulut tukahduttaa kylmä jää, tuulen soitto puiden tutkaimissa soi niin tyyneltä ja juhlaisalta, soi niin mahtavalta kuin soi suuren kansan kirkkoveisu.
Tuota kuullen tyyntyy mieli, muuten rauhaton. Päivän pienet huolet unhottuu, sielun silmän peili kirkastuu, unelmoihin aatos taipuu, mietelmihin mieli vaipuu. Talven pitkään uneen valmistaikse luonto, syksyhän on sille valmistuksen aika, kuolon ijäiseen mä uneen valmistaudun, vanhuushan on mulle valmistuksen aika.
Elämän mahtavaan laaja sävelvirta alkaen kaukaa äitini laulusta asti vienona, viehkeenä soittona käypi mieluusti kuulevan henkeni herkkään kalvoon. Poissa on, poissa on tuonoiset karkeat äänet, poissa on tuskien tuottamat soinnuttomuudet! Kaikki on kaunista, puhdasta sointua täynnä, niin kuni kesäisen auringon ehtoolla ruskottaissa on tyyni ja vehreä luonto.
Kaikki on huolteni ilkeät varjot säälivä unhotus vienyt, muistoni kirjavan sarjan kullalla huolinut lohtua antava aika. Ja houkuttavaisina leikkivät siellä vain minun mennehet riemut, vain minun kultaiset päivät, leikivät siellä mun henkeni herkkähän silmään niin kuni poudalla vetreän virkeä auer tanssivi päivyttä vasten hienona tähtöis-vyönä. Nyt silmäni ta'apäin tarkata voi, on taivalta tehdessä oppia karttunut myös, on katse jo varmempi maailman ongelmoihin, ja allehen pohjaa saanut on aavistuskin. Nyt koitan mä etsiä luomisen syntyääntä, maan sekä taivahan voimain tarkoitusta.
Oi, jospa sen kerran mä löytäisin tuon laulujen kumman lähteen! Ja sitte jos sointuhun suureen sen vois kantelen kieliä soittaa, niin vuolaana, varmana virtana kai yli merten ja maiden se soisi, ja kansat ja kullalla kruunatut päät sitä kummana kuunnella voisi.
Vaan sit'ei suotu vielä kuolevaisen, ei jättikääpiön, mi pyrkii kaikkialle, kun jonkun pienen pulman kaikkeudesta hän viisaudellaan selvillensä sai. Vuostuhannet, vuosmiljoonat on turhaan urkkinut ihminen: mikä elämän, yksilön tarkoitus on? mikä meidän on oikea kehto? mitä varten me luotihin maailman? mihin kuljemme sokkoina kaikki?