Mutta siinä soudettaissa Luoja tuulen käännyttää, valkopurjeet pullistuupi, laiva vettä viilettää, nyt on miesten helppo olla, hiljalleen vain huovataan, laulun, soiton ongelmoiden otteluissa kiistataan.
Vaan jo kiista kiihottuupi, syntyy riitapuoluet: keillä täss' on ruorivalta, keille kuuluu ohjakset? Toiset inttää älyllänsä johtovallan ansainneen, toiset väittää, ett' on heillä vanhin oikeus alukseen.
Mielet kiihtyy, sanat sinkoo, matkan määrä unhottuu, lailla lasten kiisteltäissä haaksi tieltään harhautuu, tuuli tuima taltuu, tyyntyy, meri hiljaa huo'ahtaa: kaikki vanhat luonnon merkit ukkosilmaa ennustaa.
Taivon rannan takaloilta lonka musta nouseekin, jymy kaukaa uhkaavaissa käy jo miesten korvihin; vaan kun ollaan kuohuksissa, tuota tuskin huomataan ja jos jotkut varottaakin, heit' ei kuulla kumminkaan.
Tuuli kiihtyy tuimemmaksi, taivas lientyy, pilveilee, meri aava havahtuupi, ähkyy, kuohuu, tummenee, kunnes halki pilven synkän iskee nuoli pitkäsen, jyry seuraa, salamoipi, myrsky raivoo ulvoen.
Kuink' on laita pienen purren, sopu Sammon soutajain?
Riidelläänkö herruudesta heidän kesken yhä vain?
Onko hornan inhat henget päässeet irti tyrmästään,
kosk'ei myrskyn uhkausta joukko kuule vieläkään.
Synteinikö rankaisuksi tuo mun nähdä täytynee, kuinka veljet keskenänsä kuolemakseen riitelee, kuinka aiheeks kurjan kiistan nostettu on entisyys, vaikka varmaan miesten tarmon vaatis moinen nykyisyys.
Hurja joukko, mieles malta, käy jo laivan hoitohon, kaikki tarmos, kaikki voimas, yhteistyöhön tarvis on, sillä laiva huojuu, horjuu, myrsky ehkä murskaa sen, ellei lakkaa kurja kiista, ryhdy miehet toimehen.
Meri vahtoo, myrsky pauhaa, haaksen musta kuilu vie!
Eikä joukko työhön toinnu, noiduttu se varmaan lie —
Koittaisinko pauhun halki tuonne huutaa, varoittaa?
Ehkä Luoja äänen heikon heidän vuokseen vahvistaa:
"Ylös, joukko, yhteistyöhön! Kiinni köysiin joka mies, kunnes lauhtuu myrskyilma, kunnes vaaraton on ties! Nyt ei ole riidan aika, vaan on yhteistoiminnan, nyt voi surma vieraaks tulla, viedä uhrit kuoleman!