Katsos kuinka mastot huojuu, touvit sinkuu, voivottaa, omaisuuttas irtahinta kuinka vyöryt vallottaa, kuinka kuohut raivokkaina ryntää laivan kylkehen, jotta haaksi saumoistansa äännähtää jo huo'aten.
Ylös, joukko, jonka hurja sokaissut on kiivastus! Aallot varmaan vievät kaikki, ellei joudu pelastus; 'Yhteisvoimin yhteistyöhön!' keskinäiset riidat pois — siinä yksin laivan turva vielä ehkä olla vois!"
Näin mä huusin myrskyn halki, vaan ei kenkään kuunnellut, meri heikon äänen voitti, vahvemmin en jaksanut; riita jatkuu, haaksi huojuu, aallot lyö jo kannellen — silloin herään@@@@Enkä tiedä, kuinka käynee kansallen.
Syyskuulla v. 1893.
KANSALLENI.
Kas tässä kättä, kansani, sä joukko tarmokas! Sun kanssas tahdon toimia ja kuolla puolestas, jos ai'ot pelkäämättä vain sä käydä taistohon, ja luoda silmäs vapauteen ja hengen valohon.
Ei nykyai'an sortaja voi saada laulajaa, sen kunnian saa sorrettu ja oikeus sen saa — ja jalo hän, ken kansoaan vain hiukan auttaa voi: hänelle suista satojen myös siunausta soi.
Eloni nuoren innolla mä liityn kansahain, sen verta on mun suonissain, sen henki rinnassain, ja minkä sain, sen korkoineen mä antaa tahtoisin — ja työhön, valoon, kuntohon mä aina luottaisin.
Sä pieneks kansaks mainitaan; se totta lieneekin. Vaan oikeudenpa elämään on saanut pieninkin, ja jos on voimaa hengen vain ja lakiin luottamus, niin vie se vihdoin voittohon; mut kuoloon turmelus.
Ja voitto hengen, oikeuden se kaunihimpi on kuin se, min tuottaa kanuunat ja ruuti sauhuton; mut kaunis tää jos palkka on, yks keinokin on vaan: vain kansan yksimielisyys on turva Suomenmaan.