Kun seisomme kuin yksi mies, mi turma tulleekin, niin toisten toivo, luottamus suo voimaa kullekkin, ja lientynyt jos onkin nyt maan taivas pilvehen, niin poistuvathan pilvetkin perästä myrskyjen.
Perästä myrskyn, ukkosen saa taaskin kaunis sää, taas luojan taivas seijastuu ja päivä lämmittää. Siis luota, Suomi, oikeutees ja turvaa toivohon, näät kansa ilman toivoa on kypsi kuolohon.
Ei elämää se ansaitse, ken raukaks raukenee, vaan joka tuulet, tuiskusäät päin määrää taistelee; ja määrähäsi varmaankin on valo ainoo tie, se saata keskeen korpien, se sydänmaille vie.
Näin turvaks maasi voiman luot sä itsetietoisen, näin joka mies on sankari ja voittos ikuinen; ja joukkos, vaikka pienikin kuin Kreikan aikoinaan, se torjuu tuiskut tundrojen ja suojaa Suomenmaan.
Mä lailla Kreikan Tyrtaion jos voisin laulaa vain,
niin tulta, voimaa laulaisin mä kunnon kansahain:
Mä muiden eellä astuisin kuin airut taistelun:
"Tuo jalo joukko jäljessäin, se onpi kansa mun!"
Vaan ylös, veljet, toimintaan, nous niinkuin yksi mies!
Saa, kansa, Sammon taontaan ja leimuun tiedon lies!
Sun olkoon oikeus oppaasi ja vapaus valkamas —
vaan pimeyteen jos peräydyt, on kuolo palkkanas.
Mut kuolla pois et voi, et saa: sä liian nuori oot; sä vielä työssä tarvitaan, vain vanhat poistukoot! Ja vapauttas jos vainotaan, sull' aina tieto on: sun hengen voimaas lannistaa on nyt jo — mahdoton!
1891.
JUHLARUNO.
Keväinen hellä henkäys sai taaskin Suomehemme, keväisen päivän paahtehet vei peitot järviemme, vei järven jäät ja nietokset ja nurmen nukan nosti, ja inhan talven irnusäät ja tuiskut tuimat kosti.