Siks olen kuin siipehen ammuttu lintu ja toisien rinnalla riehua koitan, vaan heikko jos onkin jo siipeni lyönti, niin toivon mä sentään: mä kohtalon voitan.
Syysyönä 1892.
ONNENSA KUKKULOILLA.
Hän on mun, hän on mun, minun ainoastaan, sen kuiskasi mulle hän vasta. Miten voisin mä hillitä mieltäni siis — en huoli mä maailmasta.
Viis veisaan mä siitä, jos köyhä mä oon ja jos leipäni maailmalla; hän on mun, hän on mun! sen tiedän mä vain, mun ainoan taivas-alla.
Salatieto se sentään vielä nyt ois, sitä sulle en juoruta saisi — mut onneni viesti jo tahdottain yli huulteni huilata taisi.
Ja tietköhön vain koko maailma sen, minä voittajan käynnillä kuljen: hän on mun, hän on mun, minun ainoastaan, minä vain hänet syliini suljen.
Minä vain olen häntä nyt suudellut — sekä äitinsä aamuin ja illoin — ihan suulle mä suutelin, kerran vain, voi, kuinka hän purppusi silloin!
Hän on puhdas kuin pulmunen päivällään ja tuntehen lämpöä täynnä — lie tuttukin sulle hän ennaltaan, jok' on koulut ja kaikki jo käynnä.
Mitä tässä mä sentään kerrankaan,
tuhat vuottahan kertoa voisin.
Sinä voitkin jo onnea toivottaa!
Myös sulle mä semmoisen soisin.