Olen riemuinnutko mä myöskin kuin lapsonen mieleltäin jako mull' oli puhtahat tunteet sekä hellyyttä sy'ämessäin?
Minä myöskinkö kerran lemmin ihanaisinta immyttä maan, hänen suutelin ruusuista suuta ja untuvaposkiaan?
Tavottaissani taivahan kaarta olen uupunut voimiltain, minä hulluhan autuutta hourin, utuhienoa onnea hain.
Elo särmäkäs, karkeasyinen vei haavehet hienoiset, peräpohjolan tunturituulet hyys tuntehet terheniset.
Iva ilkeä turmeli mielen, kun pilkaksi kaikki se löi — elon nautinto hengetön, ontto poven surkean-tyhjäksi söi.
Mihin sai multa herttahat hetket, sitä, koito, mä tiedä en — pian onko jo aikani tullut, kuinka saisin mä tietää sen?
Nuor' oisinko minäkin ollut? näin olleeni ilmoitetaan, mut totta se ei toki liene — kai unta on ollut se vaan!
MÄ OLEN KUIN SIIPEHEN AMMUTTU LINTU.
Mä olen kuin siipehen ammuttu lintu, mi toisien jälkehen pyrkiä koittaa, vaikk' kuoleman enteet jo suonissa tuntuu ja raukea velttous jo kohta mun voittaa.
Mä matkani suunnan ja valkaman tiedän ja sinne mun toivoni vain halajaapi, mut kohtalon nuoli mun siipeeni sattui, se lentoni vauhtia vaimentaapi.