Lie silmäni saatana sokaissut, hän haahmossa mun lie kulkenut — mun sieluni ollut ei siellä. Mun henkeni lentoa kaipoaa, mun sieluni suuruutta janoaa, ei viihdy se narrien tiellä!
Nyt nään kuin tuolla jo kangastaa mun henkeni, kaihoni kaivattu maa, mun toivojen lentoni määrä. Sen vuoria kultaavi aamunkoi, sen rannalta vapahat laulut soi — ei orjien kuoro väärä.
Lumi peittävi luonnon, jonka mä nään — mut keväällä, keväällä nostaa pään taas kukka ja vihreä heinä. Ja honkain valkeat latvat soi, ne uusia elämänlauluja soi — elä uhkaa, luolani seinä!
Mun toivojen maassahan kevät jo on! Ja suvinen tuulonen huoleton käy päivänkumpuja kohti; ja kevät oli kullakin rinnassaan ja päiv' oli kaikilla katseessaan ja valoa vapaus johti!
Tään henkeni uusivan keväimen, mun lemmenpäiväni paahteisen ne rakkaimmalleni annan. Ja rakkain mulle on valkeus ja tunteen ja aattehen vapaus — niin, niille ma uhrini kannan.
Täss' istuin ma yksin ja kuuntelin ja sieluni silmällä katselin, oi, katselin monta vuotta! Nyt korviini siipien suhina käy ja vaikka ei kaikille kotkat näy, ma tiedän, en vartonut suotta.
Tuo siipien suhina ilmoittaa, mun päiväni vihdoin valkeaa ja haihtuvi hyttyjen kansa; käyn ehkä jo piilosta maailmaan — kas, salamat heillä on oppaanaan, joill' aamu on otsallansa.
Tuo salama olla tahdon ma ja hankkia ilmaa puhdasta, niin koittavi päivä Herran. Siis lähden ja säilääni tartun taas — ja siunaa, Herra, sun palvelijaas, vaikk' oisi se vain tään kerran!
ETSIJÄN PALAUS.
Runosikermä.