ERAKON UNELMA.
(Istuu talvisena, pilveilevänä iltapäivänä, lumisen vuoriston keskellä sijaitsevan luolansa edessä).
En tiedä, miksi nyt tuntuu niin, kuin mieleni ilmoihin ikuisiin ja elämän sieluhun vaipuis? — On sydän niin laaja ja pohjaton kuin merten aavikko tyynellä on, kuin hetken huoleni haipuis!
On määrätön katseeni kantama ja rinnassa soi niin kummalta kuin kaikkeus-kannel se oisi. Kuin pientä on kaikki mun ympärilläin! — ja tuossako ennen ma elämän näin — sitä tuskinpa uskoa voisi?
Niin heikot ja alhaiset aatteiltaan, niin köyhät on kaikki he sielultaan, mitä suurta on nuorisolla? Sen katsetta hyttynen hämmentää, se voi vain joukossa temmeltää — ei tohdita yksin olla.
Ol' ennen nuoriso vartio maan ja uuden huomenen otsallaan kuin päivyen parvi se kantoi: nyt kytkyt kaulassa kaikki käy, ei vapaan katsetta kellään näy — ja kelle se ohjansa antoi?
Nyt versovat vaivaiset sielut vaan, ne ährivät, tuhrivat, täyttävät maan, nuo peukalomiehet — ne johtaa! Ja siksi ei puilta he metsää nää ja rinta on kylmä ja tyhjänä pää, ja aatetta yhtään ei kohtaa.
Se koi, joka nuorilta voimat söi, ja hinta, min vuoksi he aatteet möi, on pienten sielujen valta. Mut korvessa kasvaa jo polvi uus, sen voima on suuruus ja lennokkuus pois peukalomiehet jo alta!
Ja kanssako näiden kuhnivain tai perhojen, hyttystanssijain ma hyppinyt lienen myöskin? Siis nauran ma narrikuvallein ja vuoret nauravat naurullein: on sellaista ollut työskin!
On niinkuin unessa harhaillut ja polkuja kääpiön polkenut ma öisin vierailla mailla; en itse se ollut, oli henkeni poiss', ja on kuin toinen se ollut ois, maan orja ja silmiä vailla.