Karmaan kallion rintamaa notkosta, rytöjen alta nousee, nousee ja kapuaa mies, joka kalvakalta ja laihalta näyttää, nuorukainen, niin varrelta hento kuin heikko nainen. Mut kulmansa ryppyset nuo ja katse säihkyvä tuo se tuiskuvi hengen tulta ja sielua mahtavaa: se kirkasta on kuin kulta tuo liekki, mi singahtaa hänen silmistä vapaista, voimakkaista, se tietävi miestä, ei hentoa naista.
Siinä on koko maailma vaivoineen tuossa ahjossa kärsimysten, ja onpa kuin Jumala taivoineen yli mustien viettelysten niissä oisi jo voittonsa voittanut ja kuin tuolle jo päiv' olis koittanut.
Mut päivä tää nous helmasta yön, nous helmasta vaivan ja hengen työn, nyt alla arkisten huolien ja maalina taistelun nuolien tulis uusi ja voimakas luoda polvi, ja tehdä jättejä kääpiöistä ja kaartaa taivaalle laajempi holvi, ja päästää aurinko vuorten vöistä.
Mut voimat mistä? Sitäpä juuri hän miettivi huipulla kallion, se öin ja päivin on murheensa suuri ja sitä hän vuosia miettinyt on; vaan taas kun taivahat välkähtää ja honkien latvat hohtaa, niin pystyyn heittyvi uljas pää ja salama salaman kohtaa, hän puhuu nöyrän ja rohkean lailla ja katseensa matkaavi oudoilla mailla:
"Sinä Herra voimien taivaisten, jota ihmiset luojaksi sanoo, sinä, jolta johtajat vaivaisten elonohjetta nöyrinä anoo. Sinä, jota ei kuolema tapaa, sinä ääretön, pohjaton, vapaa, sinä, jonka on pitkäisen nuolet, oi, näe toki poikasi huolet!
Olen syntyä Sun sekä juurta, ikihengen heimoa suurta, ja sen luomisen mahtavan innostuksen, jota itse sa tunsit, kun maailman loit, sen tunnen ma myös sekä uskalluksen, min suuria toimia varten soit. Sun kaikille riittävän rakkautesi sen annoit myöskin sä kuvallesi — mut moittia nyt jos tahtoisit: miks kuvani kirkkahan tahrasit ja harhaan vieviä teitä kuljit ja Luojasi ääneltä korvasi suljit? Jos kysynet näin, minä suorasti vastaan: niin, miksikä johtanut isä ei lastaan, miksikä ääntä sä monta tarjosit, miksikä kirkkaankin päivän varjosit, miks loit pahan ja miksikä hyvän, miksikä vuoren ja laakson syvän, miksikä mustan ja valkean, niin, miksikä loit tämän maailman, kun minäkin paremman luoda voisin, jos voimassa vertaises vain oisin?
Mull' onpihan atteeni valtakunta ja siipeni kantavat sinunkin luo ja vaikka on kaikki mun haaveeni unta, niin mun on luomani maailma tuo; minä luomani maailman kansoitan, minä salamas orjiksi lannistan, minä sulta en koskaan pyytänyt armoa, vain tahtoni voimasta sain minä tarmoa, ei säikytä minua myrskysi sää, en kerjää henkeä sulta, ei taivuta niskaani kruunattu pää, ei houkuta vuortesi kulta, en tavannut ihmistä päällä maan, joka oisi mun pitänyt orjanaan, ja koska on sieluni ikuinen, niin viikatemiestäsi pelkää en.
Ja sentään eessäsi nöyristyn, kuin kääpiöt muutkin ma köyristyn — mut huomaa: itseni vuoksi en saapunut nyt sinun luoksi, vaan veljien, siskojen, kansani tähden nyt lankean maahan kaikkien nähden: Jos on sulla maassa ja taivaassa valta ja valta valtaasi jakaa, suo silmät mun keksiä kaikkialta ne kansani lapset kuin makaa, suo valta heitä mun nostattaa, suo valta heitä mun johdattaa ja koska ma tahdon suurta ja hyvää ja jaloa, vapaata, laajaa ja syvää, niin auta, mahtava, lastasi, auta ja salli mun poistaa se koi, joka syö; oi, kruunaa sillä mun henkeni työ, ettei minun kansaani nielisi hauta!"
Ja onpa kuin suvinen, lempeä tuuli taas honkien latvoissa soitteleis ja vuorilta jylhiltä sanoman uuden nyt laakson lapsille laulaen veis — ja onpa kuin seestyisi jälleen päivä ja haihtuisi taivaalta viimeinen häivä — kas, takaa vaarojen rusko jo viestin toi, ett' uuden aamun jo koittavi huomenkoi.
Ja onpa kuin lämmön jo noustessansa myös auringon kultainen kehrä sais ja onpa kuin laulajan suortuvilla se leikkis ja kohta ne kultoais, ja huuruten lämpee jo vuorten rinta ja kauniina kiiltävi ulapan pinta — kai ihmeitä kalpean laulajan rukous loi? Niin, rakkaus ja usko ne ihmeitä tehdä voi.