POËTA LAUREATUS.
(K. A. Tavaststjerna k. 20/3 1898).
Kun huomentuulosen valtahan runopurtesi rohkean annoit, niin puhalsi vuorilta tuulispäät ja pystyssä pääsi sä kannoit: sä näit vain nousevan auringon ja toivojen taivaankaaren, sä näit vain läikkyvän allokon ja kaukana siintävän saaren.
Oli aamu se kaunis ja keväinen, oli kevättä täys sun rinta, soi vuossadan tuuli sun purjeissas, sitä vahtosi merten pinta, ja laulusi laineilla karkeloi, myös leikiten vellamot läikkyi, runopurtesi nuorissa kantelet soi ja keulassa keijuset väikkyi.
Kuin Väinämö nuori sä lasket vain päin unten ja toivojen saarta, sä näät vain pilvissä impyen ja katselet Pohjan kaarta — mut ilkeä lappi sun yllättää, on noidalla nuoli kyinen — ja kohta on laineilla musta jää ja essäsi syksy syinen.
Ei ollut se nuoruustoivojen maa, mihin lappi sun loidulla voitti, oli päivillä ääretön hiljaisuus, yölauluja huuhkain soitti, ja ylläsi taivaat kylmät on, mut allasi musta nielu — sen syvyys meille on mittaamaton: yli lentävi yksin sielu.
Mut laululla voitat sä lappien kyyt ja tai'alta kärjen taitat, sä ihmeitä sydämesi lämmöllä luot, jäät kukkaistarhaksi laitat — ja onpa kuin kukkisi edelweiss nyt lauluista laajenneista ja onpa kuin päätäsi kierteleis ikiseppele laakereista.
Sun kantelo mahtavan voiman saa, jäävuorikin kaiun antaa, evoê, sinä sävelten sankari taas, jota keijuset hautahan kantaa! Nyt lappi ja tuonetar ei sua vie — ei kestänyt pohjola jäässä — ikimaineen templihin vei sinun tie, kun läksit sä seppel päässä.
LAULAJAN RUKOUS.
Oksattomat, lakkapäiset hongat pilvenkorkuiset — vuoret harmaat, jäkäläiset, valjut vaarain rintehet — syvät nielut vuoren alla, eessä aavat ulapat, synkät pilvet taivahalla, joista säihkyy salamat, yllä korkeudessa tuolla räsähdellen ajaa jyryllänsä ukkonen, pauhaa täällä, pauhaa tuolla, väsähdellen painuu sentään vihdoin läntehen.