Nosti päivän taivahalle, päivän terään tulta kaas, päivä ratkoi roudan sillat, luonnon keiju heräs taas, purki talven valkokankaat, hankki morsioksi maan, nosti nurmen silkkiverhon, nosti onnen apilaan.
Mitkä lehdet apilaassa? Voima, laulu, työ ja lempi; voiman työssä voitokkaassa kevätkansa suurta luo. Mutta mikä voiman suo? Laulu, joka tenhoisempi on kuin voima — Väinön maassa.
Laulun lämmin hengähdys yli vetten, maitten käy, loihtee liljat kukkimaan, miss' ei ennen kortta näy, kulokankaat vihertää, peittää verta juoneen maan, järvet jälleen sinertää, kevätlinnut livertää — laulun taikahelkähdys voittaa kuolon ruhtinaan.
Niinkuin joustava, nuori mies, nuori vyöltä ja varreltaan, astuu Suomi nyt tietään uutta kohden aamua, vastaisuutta.
Kussa kulki, jo mettä joi, kussa kuunteli, lehdot soi, kunne katseli, autiomaat kanervankukkia teille loi. Laulun mahti se siivet antoi, laulun keiju se kuiskeet kantoi rannoilta toivojen siintävän maan. Mistäpä lienee se tullutkaan tuo tuntehen nuoruus ja silmän koi, nyt joka ihmeitä tehdä voi?
Olihan kuin olis rinnassa hällä soinut kuin koskien kuohuvat laulut riemuja soittavat keväämmällä, virrat kun viskovat kahlivan jään, Ahti kun nostavi vaahtovan pään puistaen helmiä kutreiltansa, niin että taivahan kaari ja kansa helmillä kuohujen leikkiä voi.
Laulun mahti se ihmeet loi. Näät laulun kun kulkevi ruhtinas, hän käy kuin kruunattu kuningas, ei hoida hän aarteitaan kuin saita, tää lemmen ja toivojen valtias: hän loihtee ruusuja, verhoo maita, hän syttää rintoja toivekkaita ja urhojen haudalle, itkien hiljaa, hän kylvää muiston ja maineen liljaa.
Oi terve sä laulun ruhtinas taas, nyt ottaos haltuusi kruunus ja maas, se kansa mi nukkui horros-unta, kun synnyit sä, kantelo vierelläsi, sun laulus nostama valtakunta nyt seisoo nuorra sun edessäsi: se vastalahjaksi lauluistas, sä Herran voideltu ruhtinas, nyt tarjoo laakeriseppeleen ja tien sun kansasi sydämeen.
Se tahtoo nähdä sun harmaan pääsi, sen miehen, jonka jo Luoja sääsi tuhanten lohduksi laulamaan, se etsii katsetta taikurin sen, ken sytti suurehen lempehen, ken tenhoi, että hän mettä joi, ken loihti, että ne lehdot soi ja kuka se kummalla laulullaan myös taikoi poltetun autiomaan, se kanervat teille kun äkkiä loi.
Siis kiitos, laulujen ruhtinas, sä lemmen ja toivojen valtias, sun laulus nostama valtakunta ei enää uinu se horros-unta, vaan tarjoo sulle nyt seppeleen ja tien sun kansasi sydämeen!