Kevätkylmät ne runteli tunteeni oraat, vei henkeni helpehet hennoimmat; mut lohdutus sentään pieni on mulla: syyshalla ei harmaja paljoa saa.
VANHOJEN MATKIJALLE.
Niin sä astut allapäin ja vanhan ääntä käytät, vaikka vasta uunna vuonna miehen ijän täytät. Heitä, poika, hiitehen sä mokomakin naama, joka sun ei omas lie, vaan muilta lainaks saama! Muutenhan sä raukka oot kuin pikku Pentti sällin, joka miestä matkiessa otti taaton mällin, puri, sylki, teuhasi ja mietti, tokko nähtiin — kunnes huomas, että pilkkaa kaikkialla tehtiin.
1893.
Z. Topeliukselle.
(Seppeleen kanssa runolijavanhuksen täyttäessä 80 vuotta.)
Viikatteine vihlovine kulki Tuonen tyly mies, korjas tyynnä taltehensa, mitä parhainta se ties, Suomen toivon, Suomen voiman tallas alleen vankkurit, jotka roiskuin ihmisverta raskahinna vyörysit.
Lasten parku, naisten itku, miesten kostonhuudot nuo eivät auta, eivät turvaa Tuonen viikatteelta suo — itse maa nyt itkee verta, vetten kalvot punertaa, itse Luojan sinitaivas hurmetta nyt heijastaa.
Sotatouvon majesteetti synkin rautakasvoineen ratsastaa nyt rautaorhin, vaatii viljan korjuuseen — majesteetin kantapäillä hiipii syys ja talvisää, jäätää huolten huokaukset, maille roudan hengähtää.
Talven henki, hengen talvi vallan merkit maahan löi, korven helmaan kaikos kansa, piillen pettuleipää söi, palui siellä polvillansa auttajata itkien, kunnes Luoja vaikerrukset kuuli kansan viluisen.