Koko luonto sun täytyvi yllättää, tuhatkarvainen kaikkeus on; vaan muita sä kuin voit ymmärtää, oma itseys outo jos on? Siis syöpyös sielusi rikkauteen, oma pohjasi sieltä sä luo, elontarkotus, kätketty kaikkeuteen, oman henkesi helmasta tuo!
1893.
ERÄÄLLE KAUNOTTARELLE.
Niin musta on tumman tukkasi vyö kuin synkin ja pilvisin syksynen yö ja helmyet keskeltä suortuvien ne välkkyvät tuikkeella tähtöisten.
On hieno sun poskesi pinnaltaan kuin keväällä raitojen umput vaan ja purppura niillä on hurmaavin kuin ruskonen taivas on iltaisin.
Nuo silmäsi suuret ja kirkkaat on kuin nousu on Pohjolan auringon, min pilvien juontehet varjostaa kuin katsetta kulmasi kaunistaa.
Suu sulla on pienonen mansikkasuu; sen mettä jos juo, niin hullautuu, ja kaulasi luntakin valkeemp' on ja rintasi kumpu on moitteeton.
Ihanteitaan luojasi kai unelmoi juur hetkellä sillä, kun sun hän loi: hän työhönsä itsekin hurmaus niin, että jäi hältä järkesi — unhoksiin!
1892.