(E. Vikströmin veistosta katsellessa).
On silmäkulmillas ja poskipäilläs ihanan puhdas ilme, viaton ja ohimoillas väikkyy tunnon rauha ja unes kyyhkyn unta myöskin on.
Niin uinut tuossa kuin on pulmut puhdas, min likimaill' ei haukkaa, huuhkajaa; hyveiden henget valvoo vuotehellas, ne pilvet turman kauas tuulottaa.
Sees niin kuin silmäs, uneen ummistaunut, sun ylläs elon taivas kaareilee, ja unessas kai päivän paistehessa keväisen lehdon keijut kisailee.
Sun äitis vienon hellät kehtolaulut elosi halki sulle soikohon, ett' tunne puhdas kallein sun on aartees — jos hukkaat sen, se ainaaks kateess' on!
23/11 1892.
"TUNNE ITSESI".
Kuin houkkio hulluja hourehiaan yhä hautovi, toivoo vain, kuin hulttio koirakin ruokkijataan läpi etsivi maailmain — niin aatetta elämän etsinyt oon, kunis koito jo kyllästyin, niin juossut mä toisien jälkiä oon, kunis vihdoin mä hengästyin.
Jään yksin — ja sieluni sirpalehet taas vankaksi tammeks saan, min latvassa vuossadan hengettäret nyt soittavat soitintaan; mut pohjalta sieluni löydän mä sen, mitä muualta turhaan hain: elon-aate ja hengetär kaikkeuden oli kätkössä rinnassain.
Kuin narri mä haavetta hapuilin, oman aarteeni unhottain kera varjoni vauhkona kilpailin; sisällystäni sieltä mä hain, mikä outoa, onttoa kuorta on vaan, jos kuinkakin pettävä lie — niin, ystävä, onnehen korkeimpaan oman sielusi tutkimus vie.