SATUKUNINGAS.
Minä olen se ruhtinas satumaan, jonka valtakunta on laaja; mun istuin pilvien kaarella on ja liittooni kutsun ma auringon, jonka tahdosta taivahat kaareuu, jonka käskyä noutavi hopeinen kuu sekä tähtien tarha taaja.
Tule kanssani Tapio Mielikkines! Sinipiikojen ketterä parvi nyt käyköhön kilvalla halavistoon kera keijujen eessämme karkeloon — ma tahdon riemua nähdä vaan ja kukkia luokohon täyteen maan nyt Tapion runsaussarvi!
Tuolla rinteellä pehmeä penger on, jonka kunniakattona kuusi, sinne viereeni vien minä Tellervon ja kiehkuran tarhasta Pellervon hän saakohon ympäri pään. Mut itsekö kruunutta jään? Hoi, kruununi tuokaa se uusi!
Mitä kuiskaat? Lappiko kruununi vei, jonka kehdossa sain minä kerran? Se on valhetta, peikkojen juonta vaan, minä olenhan kuningas satumaan — ja jos minun kruunuuni kurkkii ken, niin taivaan salamat murskaavat sen, se kruunu on antama Herran.
Hei, Nyyrikki, nokkelajalkainen mies! Sinun täytyy mun kruununi noutaa! Kuinka voisin ma kohdata auringon, jos auvoa vailla mun kiharat on, kun huomenkultansa niille se suo? Siis joutuhun kruununi kirkas tuo — sun seuraksi Tierakin joutaa.
Kas noin, nyt haihtuvat hämärät yön, keto helmistä kastehen loistaa, käki kukkuu kuusikon liepeellä jo ja Mielikin lempeä koivikko kevätlintujen lauluja soi — tuolla paimenet torvilla kullervoi ja vaarat ne kaikuja toistaa.
Hei, siinähän Nyyrikki kruununi tuo! Sen löysitkö ristinpuulta, missä karsikot huojuu? Siitä mä viis, siin' onhan ne helmyet tallella? Siis sinipiiat ja keijuset karkelohon, nään tuolla jo nousevan auringon ihan Ahtolan lahden suulta.
Noin häilyen, heiluen kaksittain hovikeijuni kentällä väikkyy, satakielet ja rastahat raksuttaa, mut karhut ne kateina katsoa saa, kun satujen kuningas ruhtinoi ja uhrina Ukolle karkelot soi — puun latvoissa päivä jo läikkyy.
Minä olen se ruhtinas satumaan, jonka valtakunta on laaja; mun istuin pilvien kaarella on ja liittooni kutsun ma auringon, jonka tahdosta taivahat kaareuu, jonka käskyä noutavi hopeinen kuu sekä tähtien tarha taaja!