KANTELETTAREN SYNTY.
"Soiton Suomelle sorean, kanteloisen kansallensa" jätti vanha Väinämöinen, kun hän vaskisin venosin sinipilvihin katosi, jätti helyn hietikolle, synkän korven kainalohon, alle rannan ritvakoivun.
Selän saarettoman tuulet, vettä vellovat vihurit soitteli ulapan virttä, vonkui myrskyistä säveltä Väinön orpo-ontelolla, kaihoisella kantelolla; taikka sitten illan tullen, kun jo maininki maseni, heratyyneksi tyveni, ja kun Väinön venhon jälki vetten kalvossa kuvasti, silloin kuusikon kohusta, liekkui tuuli lauhan lämmin lahden pinnalla karehti — sormilla Suvetar-immen, hienoisilla hyppysillä kieltä kantelon hiveli, jotta hiljainen hyminä lailla kaislikon kahinan tahi kukkas-kuiskehena liiteli ulapan vyötä vesiperhojen välillä, kiistaten sulossa soiton luonnon lintusten keralla; soiden tuolla, soiden täällä, soiden rantaheinän päällä, helkki haapojen lehillä, lakkahongan latvuksissa, siitä ilmoihin yleni luonnon lauluna kajaten koko ilman kannen alla.
Vaanpa kannelta vilutti kun ei ihmisen sydäntä eikä korvin kuulevata, jolle antaisi iloja, taikka kaihoja kajaisi, kuta konsa viihdyttäisi, konsa intohon ajaisi.
Tulipa päivän päättyessä, iltaruskon sammuessa tuonne terhenniemen taakse impi kuusikon kohusta, oksat tieltä taivutellen, marjanvarsia varoen; verkkaisilla askelilla astui kohti kanteletta, kultakutrit olkapäillä, sinisilmät kyynelissä, surun kaihoa povessa — miksi, tuskin itse tiesi.
Näki kantelon kulossa, sävellippahan setänsä — sit' oli kauvan kaivannunna, etsinyt ikävät illat, talven pitkät puhdehetket, hoivoa halaten, orpo, sydänhuolten huojennusta.
Nyt sen vihdoinkin tapasi surun suurimman ajalla.
Nosti kantelon kulosta, suori soiton polvellensa, silmäsi selälle järven, jossa päilyi illan rusko, katsoi taivahan laelle, missä valkopilvet liiti, kuuli kaislikon kahua, kukan vienon kuiskehia, siinä istuissa kivellä, avojalat hietikolla, jota illan lieto laine huuhtoi hiljaa suuteloilla.
Hiljaa immen hienot sormet kannelkieliä hiveli; kaiholtansa katkeralta oli orpo opin saanut.
Pian itki ihana laulu, virsi vaimea valitti sydänkaihot, surun tuskat, jotka orporaukan mieltä suvin, talvisin rasitti.