Siinä laulun lämmön taika kulki kantelon povesta povehen nuoren neitokaisen, kaihomielen, kultakutrin, jonka siskoset kedolla päätä pientä nyökytellen itki illan kastehelmet.
Sydänlohtua suloista, lemmen kaihon lääkitystä soittimesta saatuansa, otti koito kantelehen, kätki kainaloisehensa, painui kuusikon povehen oksat tieltä taivutellen, marjanvarsia varoen kulkiessa päin kotia taattovainajan talolle.
Sinne kukkana katosi tytär Väinämöisen veljen, sinisilmä, kultakutri, kaihomieli Kanteletar.
SALAMAIN KESKELLÄ.
Kun istun aarnihonkain alla ja katson lonkia taivahalla, niin tuulensiipien suhinaa jo kuulen mä korvissani ja paisuen hirmumyrskyksi se lientävi taivahani. — Ja nuo kun taivahat salamoi ja pilven suonia ratkoo ja nuo kun myrskyn soittimet soi ja latvoja honkain katkoo, niin onpa kuin luonnon valtimot nyt auki jo valahtaisi ja maat sekä taivahan kappaleet kaikk' yhtehen uppoaisi…
Ma olen jo jumala mielestäin, joka muotoja uusia luo, on alkuaineiden kaaosta tuo — Demiurgos hän miettivi näin: ma loisin uudesta maailman, ma löisin vangiksi salaman, ja merten lainehet lannistaisin, ja tuulet vuorehen tuivertaisin — ja maahan, luontohon uutehen myös uuden loisin ma ihmisen, joka lailla Eevan ja Aatamin sais periä ijäksi Eedenin, näät syntiä en minä tahtoiskaan, vaan tahtoisin taivaaksi kaiken maan, jonka riemun kukkasin kylväisin ja onnen kaarella kaartaisin ja tähdet loistaisi aurinkoina ja ihmiset leikkisi jumaloina — ja minä itse — kas, pitkäisen nuoli nyt aarnihongan jo poikki löi…
MUISTANPA AI'AN, JOLLOIN LASNA MUINOIN.
Muistanpa ai'an, jolloin lasna muinoin ma kirkassilmänä ja huoletonna kuin päivän säde leikin, laulelin; kotoinen lahti päilyi peilityynnä, kotoiset koivut huojui huminoiden ja käki kukkui mulle riemujaan.
Suvinen päivyt painui vaaran taakse, heleä rusko kultas honganlatvat, suloiset tuoksut tuntui rinnassain; etäällä paimentorven äänen kuulin, lähellä karjan kilkattavat kellot ja tuvast' äidin kehtohyräilyt.
Oli mielenikin puhdas silloin kuin lammen valkolumpeen kaunis kukka tai vuorilähteen helmikarpalot; ja aika vieri niinkuin virran juoksu ja huolet autereena eestä häipyi ja silmän kyynel kuivi syntyissään.