Oi, jospa mielen tuon ma jälleen saisin ja muistot parhaat saisin seppeleeksi, sen sulle, armahani, antaisin! Mut siitä synnin kukat, murheen liljat ma tyystin kitkisin jo ennakolta, kosk' olet päivän sekä riemun laps.
MIKSI NÄÄN SUN NIINKUIN ENNEN?
Miksi nään sun tuoreena kuin ennen, vaikk' on poskes ruusut kuihtuneet, vaikk' on katsees kaunis palo poissa, huultes marjat ammoin haihtuneet?
Siks kun paahtehessa lemmen päivän multa silmät kerran huikes niin, että aina lailla taikakeijun kierrät aamuna mun aatoksiin.
Siksi nään sun nauravan kuin silloin, jolloin sy'ämes ensin nähdä sain, jolloin silmäs poltti, poskes kukki, huultes marjat kuiski: poimi vain!
SUN OMAKS TAHDON.
Sun omaks tahdon, mustakulma tyttö, jok' kannat päässäs tummaa seppelettä, sun omaks tahdon ja sun silmäis kuilut ja sielus syvyydet mä nähdä tahdon.
Ma tunnen tuoksus, missä kulkenen, ma nään sun kasvos, minne katsonen, ja janossain kun juon ma lähdevettä, mun on kuin huuliltasi joisin mettä, sä metsän keiju, tyttö mustakulma, jok' kannat päässäs tummaa seppelettä. Myös niemen koivahaista kuunnellessa ja vyötäs norjaa siinä haaveillessa ma sua aatteissa jo syleilen; kun tuuli lehtiä taas liekuttaapi, sun äänes kahinakin kohta saapi, ja järven aaltosetkin kertoo sen: sa olet mun ja minä aina sun — se kaikuu korviin, syöpyy sieluhun! Nyt vienyt järjen oot ja sy'ämen multa, siis ota kaikki, oma rakas kulta!
KAKSI IHANNETTA.
Ma ennen rakkaudelta vaadin tulta ja intohimon liekin innostusta: vain tumman kiihkot valtaa sy'ämen multa, vain silmät säihkyvät ja tukka musta.