Kaduin kohta mietelmääni: sydäntäni vaihda en. Sekä myrskyisätä että tyyntä vettä soutelen.
1885.
SUNNUNTAINA.
Kaunis, kirkas nyt on aamu, aamu armas sunnuntain, tuolla siintää kirkon haamu, kaikuu kellot kumahtain.
Venhot viiltää järven pintaa, kaikki kirkkoon kiirehtää. Valkovaate peittää rintaa, juhlahuivit välkähtää.
Minä kurja synnin lapsi, astun arkivaatteissain, paljas rinta, takkuhapsi, eikä pappi aatteissain.
Minä kuljen kukkulalle, jolla nurmi vihannoi. Istun sinne kuusten alle, kuulen kuinka kuuset soi.
Kuulen kuinka linnut laulaa, kuinka laine loiskuttaa, katson kuinka aallot kaulaa sulo saaren rantamaa.
Täällä istun yksin aivan, enkä veisaa, äännä en, näen yllä sinitaivaan, töitä luonnon katselen.
Avaruus mull' armahampi kirkon kolkkoutta on, luonnon hiljaus rakkahampi, kuin on laulut joukkion.