1885.
HÄÄILTA.
Syysillan synkkä varjo jo kattaa maiseman, ja paksu, pilvinen vyöhyt tulet kätkee taivahan; niin jylhänä kuohuu koski, aho, kangasmaa kumajaa, ja mahtavan hyrskyn kanssa syvänteissähän vahtoaa.
Kivenheiton päässäpä siitä niin uljas kartano on, sen keskeä nousevi torni, niin suora ja kaareton. Syysillan synkeät varjot jo loitoks siirrähtää, kun suurista ikkunoista valo kirkas välkähtää.
Siell' on niin ihmeen hauskaa, siellä nuoriso riemuitsee, elon onnesta uhkuva joukko ilomielellä nautitsee ja posket poikien hohtaa, povet paisuvi impysten, ja kengät ne vallattomasti lyö tahtia soitollen.
Ei kumma jos posket hohtaa, povet paisuvi impysten, ja vallattomasti jos kengät lyö tahtia soitollen: hääiltanahan toki sentään kai nuoriso riemuita voi ja tanssia hehkuvin rinnoin, kun hurmaten torvet soi!
Ja morsio, puhdas kuin kielo, mi kylpevi kasteessaan, lumouksissansa hän katsoo jalo-otsaa sulhastaan: "Tää onni on liian suuri ollaksehen maallinen", näin kuiskahtain nojauupi hän sulhonsa rinnoillen.
Ja kynttiläkruunut kirkkaat ne hohtaen leimuilee ja vahtovat samppanipullot ujon rintaa rohkaisee. Jo hohtavi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät, nyt riemuitaan elämästä, nyt ovathan nuorten häät!
Mut ulkona syksyn yössä liki uhkean kartanon siell' yksin seisoo nainen kivi-reunalla kallion. Hän seisovi hurjin silmin, valovirtahan tuijottaa, ja syksyinen kolkko tuuli hänen kutria heiluttaa.
Povellansa hän käärön kantaa, rinnoillahan lämmittää, ja kun kääröstä kuuluvi ääntä, hän äkkiä hätkähtää — vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee ja vahtovat samppanipullot ujon rintaa rohkaisee.