Rähinä ja viulun vingutus eräästä valaistusta huoneesta hänet äkkiä ulkomaailmaan palauttivat. Käyntinsä seisauttaen ja päänsä ikkunaan päin kallistaen hän tarkkaan kuunteli. Vaan hetkisen päästä jo päätänsä pudistellen kiiruhti matkaansa.
"Huono tahti, huono tahti … epäselvät äänet … ja kelvoton soittaja … ensikertalainen tai dilettantti … korvaa puuttuu … ja musikaalista tunnetta…"
Näin mutisi hän poiketessaan yhä likaisemmalle syrjäkadulle, jonka kivettömän ja mutaisen maaperän syksyinen sade oli liejuksi lioitellut ja liukkaaksi. Mutta siitä ei näkynyt huolivan miesparka, eteenpäin vain tarpoi, kunnes muutaman likaisen talon portista sisään pujahti.
Pimeä ja liejuinen oli piha … ihan hyllysi ja litisi jalkain alla. Ei olisi äkkinäinen täällä mihinkään osannutkaan, mutta kulkijalle näkyivät paikat olevan tuttuja. Suoraan hän tiensä matalalle ovelle ohjasi, jonka viereisestä ikkunasta valo punaisen verhon läpi himmeästi tunkeusi, ja ovelle kun pääsi, kolkutti pari kolme kertaa, että komahteli.
"Kuka siellä!" ärähdettiin sisältä.
"Onpahan muudan. Onko Matliinskalla viinaa pari ryyppyä ja joku leipäpala?" kysyi laiha mies sävyisästi.
"Aina tuota lie sen verran, että Lindströmi lämpimän saa … Vaan onko sitä rahaa?"
"On … on joku lantti … päästäkäähän sisään, Matliinska … minulla on kylmä, että hampaat lokattaa!" rukoili hän yhä.
Ovi avattiin.
"Päästänhän minä, kun rahaa lienee … ja Lindströmin varsinkin, mutta sitten pitääkin Lindströmin soittaa se myrskylaulu, jota miesvainajani aina lauloi…"