"Viuluni on siis vielä teidän hallussanne?…"
"Missäpäs se muualla lie … eihän tuo rema näy kellekään kelpaavan…"
"Hyvä se, hyvä se … ehkäpä kohta saankin niin paljo kokoon, että voin sen lunastaa", urahti viluinen miesparka ovesta livahtaessaan.
"Haha-haha!" nauroi vanha ämmä ilkeästi, "niinhän se on Lindströmi jo sanonut senkin seitsemänkymmentä kertaa … vaan ei noita vielä ole näkynyt … ja saatanhan tuon pitää minäkin että välistä aina saan sen myrskylaulun kuulla, jota miesvainajani oli tapa laulaa!"
Ovi narahti kiinni jälleen ja salpa solutettiin sisäpuolelta paikoilleen.
Eikä viipynyt kauan ennenkuin tuolta matalasta töllykästä alkoi kuulua virkeä viulun ääni, joka iloisia laulun nuottia tapaili. Ja noihin soinnukkaisiin viulun säveliin yhtyi vanhan ämmän särähtelevä ja kaiuton ääni kuin särkyneen padan räminä heleän torven luihkuun.
Lindströmi paran laihat ja viluiset sormet siellä jouhista rokaa hypähyttelivät … viinaryyppynsä ja leipäpalansa korvaukseksi hän siellä ämmälle sitä "miesvainajan myrskylaulua" veteli!…
* * * * *
Myöhään oli yö jo kulunut, ennenkuin viulun ääni töllissä taukosi. Taas siirrettiin syrjään telki, taas narahti ovi ja ulos tuli äskeinen kulkija, jonka perästä ovi entiseen tapaan sulettiin.
"Kuulkaahan, Matliinska!"