"Kuului kait se oloksikin", todistettiin.
"Vai kuului!… Hyväpä se, hyväpä se … aina sitä tähän taloon tullessa saapi noilta silmiään varoa … rouvastin ollaan lapsia olevinaan, vaan köyhää sitä kyllä pilkata osataan…" nurisi ukko kääntyen kartanon poikki pirttiin päin.
"Kuulkaahan, Jussi, Jussi hoooi!" huusi Janne perään.
"Hääh!… mikä sillä nyt?…" murahti Jussi ja hieman päätään käänsi.
"Tuollako kepillään se, Jussi, on ne lantit kopeloinut, jotka nyt niin iloisesti helkkää?… Eipähän se ole tyhjään mennyt tuo alituinen kopeloiminen … ja sillähän se aina maahan päin katsookin, ett'eikö löytyisi jotakin…"
"Niin sillähän se, sillähän se, sillähän se", matki ukko Jannea eikä sen enempää kuunnellut, vaan jatkoi matkaansa pirttiin päin ja itsekseen höpötti: "Tässä talossa sitä aina silmillä ollaan, vaikkahan on pappilakin olevinaan … kakarat kun vallan päällä rouvastin poissa ollessa … ei näy olevan nytkään kotona rouvasti … säilyneekö noilta konttikaan sikiöiltä … panen ma hänen tuohon pirtin porstuaan … kuulenhan minä, jos romuta alkavat, kuulenhan minä … niin, kuulenhan minä…"
Ja siihen laski ukko konttinsa hartioiltaan porstuan nurkkaan ja pirttiin mennessään vielä jälkeensä vilkasi, ett'eihän ne vain juuttaat perässä jo hiivi. Vaan eivät ne vielä ainakaan hiipineet, akkunasta vielä kurkottivat ja huusivat, että "tanssippa, Jussi, mustilaista viiden pennin edestä tai naurappa ruotsiksi, niin saat ryypyn…"
Tiesivätpä ne viksarit, mitä Pehkos-Jussin mieli teki … hyvin tunsivat Junnun viinajanon ja kahvenkaipuun ja kaikki, niin että osasivat suuta pieksää, vaikk'eivät isojakaan olleet.
Jo tuli prustinnakin kangastansa katsomasta.
"No, lapset, mihinkäs se Pehkos-ukko katosi?… Pirttiinkö meni?…"