Eivätkä paina vielä pahoin huoletkaan silloin, eipä paljo enemmän kuin tuo teikkarin merkki, jota oikeassa kädessä heilutellaan … ja tietämätön on vielä käsilainoista, vapaa osakunnan kassaveloista ja kaikesta!… Ei ole aavistustakaan siitä, että parin kolmen vuoden päästä hiessä päin saapi ympäri kaupunkia juosta takuita tiedustelemassa, muuten nimi "valssaa" … ja usein täytyy tosi kiireessä ajuriinkin turvauta ja hänen hytkyvissä ajopelissään mureaksi muokkautua…
Niin, kaikesta tästä ei tuo miekkoinen mitään tiedä, eikä paljo muitakaan ylioppilaselämän julkisia salasuuksia… Teerevänä ja huoletonna vain astelee toisten kiusaksi Esplanaatin kuvetta ja savuja vetelee… Grönqvistin sivu kulkeissaan puotien akkunoihin katsastaa ja kirjakaupan eteen pysähtyy tutkimaan olisiko uusia kirjoja ilmestynyt Tanskan tai Ruotsin kielellä … suomeksi ilmestyneistä kun niin harvat lukemista muka ansaitsevat!… Hyvin se onkin viettelevää tuo Esplanaatilla kuleksiminen … siellä kun aina ihmisiä tapaa … ja tuntemattomia, vanhoja ja nuoria … sirovartaloisia, keskeltä aimo piipunvartta tuskin paksumpia kaupunkineitosia … ja kalvakoita, rihaisia ja hoikkasäärisiä herrasteikkareita … kaikki ne vain siellä sekaisin vilisee noin puolen päivän rinteessä.
Tuolta astelee keppiänsä huiskuttaen juuri Yrjö Alvekin, nuori, ikään "leivottu" valkolakin kantaja. Rentona hän käypi lihavanlaisen kumppalinsa vieressä, innokkaasti puhelee ja puhuessaan käsiään viuhtoo…
Vaan tuo paksuniskainen vieruskumppalinsa, joka niin levollisesti sanatulvaa kuuntelevan näyttää, hän käydä letustelee vain äänetönnä ja välinpitämättömästi vuoroon ohitse meneviä, vuoroon tavaroita ikkunoissa tarkastelee… Sikaripuodin sivu mennessä hän uteliaasti sinne tirkistää näkyisikö ruotsalaisen, puheliaan neidin hempeä muoto … ja ravintolan edustaa astellessaan tutkii hän nurkkasilmällä, keitä siellä akkunaverkon takana istuu kahvekuppinsa ääressä.
"— — Sen täytyy, sen täytyy … siinä ei auta mikään, totuuden täytyy kerran voitolle yhteiskunnassa päästä! Sitähän kaikki nyt koettavat mahdolliseksi tehdä, sitähän kirjailijat työskentelevät ja uskovat … ja sinne päinhän käy kehityskin. — Mutta ethän kuuntelekaan, Lulle, muualle vain kurkistelet!…
"No, no, veli hyvä, parastanihan olen koettanut tässä — elähän kiivastu, vaan ymmärräthän sen, ett'en minä enää tällä iällä tuommoisia saarnoja — — —"
"Tuommoisia saarnoja? Tällä iällä? Taas sinä ikääsi, Lulle, muka turvaut, kun ihanteellisimmista asioista kysymys tulee… Vaikka sinunhan juuri pitäisi se oivaltaa … ihanteen arvo ja sanoithan kerran olleesi hyvin taipuvainen — — —"
"Niin, niin kerran, 'fuit Ilion, fuimus Troes' poikaseni! Elämän kuohua … mutta eri ajat, eri tavat, kunhan sinäkin sen verran kuleksit kuin minäkin, niin harvempaan puhelet mokomista houreista, ne kun vievät … ja miehen edistymistä estävät… Heitä sinäkin jo hornaan joutavuus … ja ala heti tositoimeen, niin…"
"Vai heitä!… Luuletko sen olevan oikein ja luuletko sitä niinkään vain heitettävän… Eei, se kun kerran ihmisen luonnossa asuu ja versomaan pääsee, niin se pakottaa… Ja vaikea sitä on tukahuttaa itsensä … ja yhteiskunnankin…"
"Oli mik' oli, mutta tehdä se täytyy, sillä semmoinen intoileva mies ei maailmassa menesty, ei ainakaan meillä … yhteiskunnallinen järjestelmä ei suvaitse niitä ja sentähden täytyy heidän ennemmin tai myöhemmin mukautua oloihin… Vaan mitäpäs sinä järkisanoista, yhtä kuin puhuisi pukille venättä… Sinun laisille yltiöpäille ei ole apua, ennen kuin itse saavat koetuksen koulua käydä, se se kyllä liiat houreet päästä karsii, kaikki tuommoiset vintiöt ja — ihanteet!"