Tämä ja paljo muuta seisoi kirjeessä. Sinä päivänä odotti Seurahuoneen kyyppari turhaan maisteria aamukahville ja ensimmäisen luokan pojat riemuitsivat ilosta, kun maisteri ei koko päivänä tullut kielioppineen heitä kiduttamaan. Tällä kertaa olikin maisterin vuoro ollut: samoin kun nytkin oli hän silloin kammarissaan istunut tuon vanhan sinisuojuksisen petroleumilamppunsa ääressä ja keinutuolissaan verkalleen keinunut. Paperitukko, sama joka nytkin, oli silloinkin pöydällä levällään ollut ja siitä oli hän ne yksittäin hiljasella supatusäänellä lukenut. Vielä aamulla neljän aikana oli hänen kammaristaan lampun valo näkynyt ja kun matami oven reiästä katsoi ja kuunteli, istui maisteri entisessä asemassaan — verkalleen keinuen ja hiljalleen paperistaan lukien.
Mutta seuraavan päivän aamulla oli hän kuitenkin kymmenen aikana Seurahuoneella kahveansa juomassa ja heti sen jälkeen koulussa latinaa poikiin iskemässä eikä hänen kuivissa kellertävissä kasvoissaan erikoista jälkeä näkynyt: silmät vain olivat entistä raukeammiksi käyneet ja selkä hiukan enemmän kyyryyn taipunut.
Niin kun silloinkin istui maisteri nytkin kammarissaan keinuen tuossa vanhassa keinutuolissa, jonka käsipuut ja jalakset matami oli purjenuoralla köytöstellyt, ett'ei se niin pahasti narisemaan pääsisi. Ja sinisuojuksinen petroleumilamppu seisoi kömpelömäisellä jalallaan pöydän keskustalla levittäen himmeän, sinertävän valon ympäri vanhanaikasta mutta hyvässä järjestyksessä olevaa huonetta ja valasten noita kuluneita papereita, jotka pöydällä olivat hänen edessään. Yhden hän niitä kerrallaan aina otti ja lausui sen sisällyksen hiljasella, kuivalla äänellä, ennen kun sen pois pani. Ja sitä tehdessään hän väliin aina surullisesti huokasi ja putosipa joskus yksinäinen kyynelpisarakin tuolle kellahtavalle paperille.
Maisteri Alanen eli muistoissaan. Hänen elämänsä miehuuden aika oli niin tyhjää ja autiota, ett'ei hän siitä koskaan ollut saanut nauttia. Enimmän nautti hän silloin, kun yön hiljasuudessa sai muistossa elää uudelleen sen ajan elämätään, jolla jotakin tuoreutta ja virkeyttä oli ollut. Mutta ei se pelkkää nautintoakaan ollut: surun tunteetkin siihen aina sekaan yhdistyivät, vaan nautintoa siinä kuitenkin oli ja se oli harvinaista maisteri Alasen elämän historiassa. Sillä nykysissä oloissa ei sitä muuten tarjolla ollut.
Silläpä ei paljo erehtynytkään sanoessaan noiden vanhojen paperien sisältävän hänen elämänsä kertomuksen. Siihen aikaan, jolloin hän näitä kirjotteli, oli se elämää ja hän oli toivossa ja luottamuksessa tulevasta kutsumuksestaan. Mutta se kun häneltä riistettiin, elämän tarkotusperä, silloin oli jo vakaumus poissa ja luottamus itseensä. Toivo kuitenkin kyti, toivo saada kerran omistaa tuo ihana olento, jota hän aina oli ylimpänä ihanteenaan pitänyt ja jolle hän runonsa oli sepittänyt. Kymmenen vuotta sitten oli se entistään tummemmaksi käynyt, kun toinen oli hänen tähtösensä taivaalta todellisuuden jokapäiväsiin oloihin temmannut, ja nyt, nyt oli viimeinenkin kipuna sammunut, tähtösen kajastus kadonnut ja maisteri Alasen elämä loppunut, jos näet elämällä toivoa ja luottamusta käsitetään. Ja sitähän sillä käsitettävä lienee. — —
Pöytälamppu oli jo lasitorvensa mustaksi savustanut ja kiertäen kaartaen kohosi tuo musta kitkerä savukiehkura torvesta kattoa kohti. Vähän ajan perästä alkoi se omituisesti läpättää ja tuksautella, tuo sinertävä valo huoneen seinillä himmeni himmenemistään ja vanha keinutuoli oli pysähtynyt taaksepäin nojaavaan asemaan.
Mutta sitä ei maisteri huomannut. Hän oli nukahtanut siihen omiin unelmiinsa ja syliin hervahtaneessa kädessään piti hän muutamaa noista vanhoista, ummehtuneista paperiliuskoista. Lamppu sammui, sillä sydän ei enää ylettynyt nesteeseen, jota alempana, pohjalla vielä kyllä olisi ollut; siinä riippuessaan oli se itsensäkin kuivaksi kaheloksi kuivattanut koettaen ylläpitää valon väikettä niin kauan kun suinkin mahdollista oli. —
* * * * *
Kirkas talvinen päivä oli Laskiaistiistai. Lumi kimalteli niin viettelevästi auringon paisteessa, kun varta vasten olisi tahtonut tehdä kiusaa ala-alkeiskoulun ensimmäisen luokan oppilaille, jotka ynseinä ja nurjamielisinä astelivat koululle arestiansa kärsimään.
Eivät malttaneet mennessään olla poikkeamatta Teerimäelle katupoikia pilkkaamaan ja heille kiusaa tekemään, että kylläpä olivat koko lapsia vielä, kun tuommosta työtä viitsivät tehdä. Mikähän lysti tuo muka oli, että edes takasin mäen rinnettä jyrrätä? Jo tuota aikamies muustakin hupinsa löytäisi.