Ja nuo pienet rehvanat, katupojat, kuuntelivat oikein kummissaan koululaisia, jotka ennen aina olivat etukynnessä olleet mäenlaskussa laskiaistiistaina. Mutta koululaiset lähtivät ylpeästi kaupungille takasin astumaan tehden pienen kierroksen, ett'ei nähtäisi heidän koululle menevän. Kyllä se olisikin koko häpeä, jos "katurakit" saisivat tietää, että he laskiaistiistaina arestissa istuivat. Mutta tahallaanhan he olivat siihen taipuneetkin, tahdottiin uhalla näyttää Alasen maisterille, että heidän luokka ei olekkaan mamman poikia, tohdittiin siellä vastustellakkin semmosta herraa kun maisteria!
Niin miettivät pojat koululle kertyessään ja toisilleen asianlaidan todenperäsyyttä vakuuttelivat. Ja kun kouluhuoneen akkunasta vuorotellen kävivät sinnepäin katsomassa, missä "katurakit" ilosina mäkeä laskea luijottivat ja kuppuroitsivat, silloin he yhä uhemmasti toisiaan kokivat saada siihen vakaumukseen, ett'ei heillä tehnyt ollenkaan mieli, ei kiventäkään!
Puolen tuntia kului kuitenkin turhassa odotuksessa: maisteri ei tullutkaan. Viho viimein tuli matami sanomaan, että maisteri oli sairastunut ja pojat saivat luvan tällä kertaa!
Hih pojat Teerimäelle! Nuolena lensi poikajoukko ovesta ulos, tyrkki ja kupperehti kartanolla, heilutti lakkeja ja toivoi, että maisteri vielä huomennakin sairastaisi ja vielä sittenkin! Ja kohta saivat "katurakit" nähdä, kellä se mieli teki ja ketkä ne mäellä herroina olivat. — — —
Maisteri oli sairastunut, pahasti sairastunut. Toimelias matami kävi kyllä lääkkeitä ja lääkärinkin noutamassa, mutta lääkäri näytti hyvin epäilevän näköseltä ja maisteri oli ihan kuolonkeltaseksi karahtanut. Eikä hän juuri paljo puhuakkaan voinut ja silmät loistivat kylmästi kun lasihelmet. Näki selvään, että poikain toivo tällä kertaa oli toteutuva ja Seurahuoneen aamukahvi oli turhaan odottava Alasen maisteria kotvasen aikaa eteenpäin.
Maisteri Alanen oli jo kauan ollut tuollaisena tarkotusperänsä menettäneenä ontelona ihmisvarjona, joka elämäkseen kutsuu oleksimista. Hänelle oli melkein sama, missä oli, kunhan oli, melkein sama, olipa kesä tai talvi, lupa tai kouluaika. Niin kun ratas, joka kerran on pyörimään pantu, vielä senkin jälkeen jonkun aikaa on liikkeessä, kun sitä liikuttava voima jo on loppunut, niin teki maisterikin työtään, hoiti ammattiansa ja seurasi entisiä ijänikuisia elämäntapojansa.
Mutta nyt näytti tämäkin vauhti pysähtyneen. Päivä päivältä heikkonivat hänen voimansa ja raukeni katseensa, eikä monta aikaa viipynyt, ennen kun sydän oli kaheloksi käynyt eikä elämän nesteeseen yltänyt.
Pojat kyllä eivät vanhemmilleen tohtineet mietteitään ilmasta, mutta itsekseen ja toistensa kesken he arvelivat, että kylläpä nyt lupaa saadaan, ja nähtävällä mielihyvällä kieliopin nurkkaan viilettivät, sillä "päästiin siitä nyt ainakin vähäksi aikaa".
Ja tuskinpa lie maisterillakaan sitä vastaan ollut, että pitemmän laskiaisluvan sai ja latinan kieliopista iäksi rauhaan pääsi!