Kuvaus pääkaupungin elämästä.
Helsingin kaupunki se ei saa monta tuntia yön lepoa tavallisesti nauttia. Myöhään yöhön loimottavat valkeat ravintoloista ja kapakoista, joista tuon tuostakin käheä laulu ja loilotus kadulla kulkijan korviin käypi. Herrat ne siellä veltostuneita jäntereitään viinillä virvoitella koettavat … mutta huonosti kai se onnistuvan näyttää heidän unteloisista ja väsyneen raukeista silmistään päättäen, kuu he viimein takaovien kautta kadulle ilmautuvat ja issikoita viheltelevät.
Vaan sillä aikaa kun herrat iltayötänsä kapakoissa viettävät, nauttii Helsingin työväestö tavallisesti levollista untansa. Tuon tuostakin häiritsee heitä kuitenkin aina jonkun issikan ajopelit, joissa puolihumalaiset, huojuvat herrat yömatkoilta kotiin ajaa ramuuttelevat ja ilon ylimmillään ollessa ääntä pitävät. Ja useinpa sattuu niinkin, että kun työväki aamulla viiden ja kuuden välillä työpaikoilleen alkaa astua, kohtaa se jonkun yksinäisen herrasmiehen, joka alla päin ja ikäänkuin häpeissään seinamuksia myöten kotiinsa hiipii. Eivät he silloin tälle mitään virka, mutta pitkään katsovat ja tutkivasti, että mikähän se lienet sinäkin kulkija. — Ja herra se näyttää oikein ujostelevan työmiehen avonaista katsetta, sillä päänsä hän yhä alemmaksi painaa, siirtää hattua silmilleen ja niin mennä puittaa kotiinsa päin kun tuli takana olisi.
Kahdeksaan asti ei sitten kaduilla näekään paljo muita kuin työmiehiä, toriämmiä ja talonpoikia, jotka tavaroitansa kaupittelemaan torille päin ajella lyntystelevät. Mutta kahdeksan seudussa, ja jo hiukan ennenkin, pemahtaa kaikkialta koululapsia kirjat ja laukut kainalossa, iloisesti ja reippaasti kepsutellen ja nurkissa toisiinsa yhtyen ja toverikunniksi ryhmittyen. Ja samaan aikaan huomaa viimeisten puotilaistenkin myymälöihinsä kiirehtivän … kiireisestä käynnistä heidät tavallisesti tuntee, tuossa kun lapsiparvien välitse pujotteleivat.
Vasta kymmenen ja yhdentoista välillä alkavat senatin ja muitten virastojen herrat ilmestyä messinkilukkoinen nahkalaukku asiapapereita varten kainalossa. Kuka hänen sentään tiennee, minkäverran todellisia asiapapereita noilla ylimääräisillä kulloinkin laukussaan lienee, mutta niin he vain astuskelevat juhlallisen näköisinä ja selkä kenossa, jopa pääkin hiukan kallellaan, että luulisi koko maailmaa mullistavat aatteet heidän päässänsä pyörivän. Ja talonpojastakin, joka tavarat myytyään tyynenä ja tyytyväisenä kotiin päin torilta ajelee, näyttävät he niin huolestuneilta ja hommakkailta, että hän sydämmensä sisimmästä sopukasta hartaasti huokaa: mihin mahtaisimmekin joutua me moukkarukat, ell'ei luoja toki olisi siunannut meille viisaitakin miehiä maan asioita hoitamaan!…
Mitä lähemmäksi puolta päivää ja päivällisaikaa tullaan, sen vilkkaammaksi käy elämä kaduilla. Jo vilisee valkeita lakkeja siellä täällä, jo ilmestyy päivänvarjoja käytämöille. Hienosäärisiä, rillanenäisiä keppikeikareita, noita ison kaupungin välttämättömiä koru-olentoja, ja hienovyötäreisiä turnyriniekkoja kaupunkilaiskaunottaria, jotka päivänvalollaan hipiöitänsä päivettymiseltä vahtivat visusti kuin saituri aarrettansa utelijailta silmäyksiltä!
Ja tämä tämmöinen elämä se uudistuu Helsingin kaduilla jok'ikinen luojan päivä n.k. sesongin aikana. Kaikki käy niin säntilleen ja täsmälleen kuin koneen kulku, ja jos joskus ihmeeksi joku erinomainen tapaus hiukkasenkaan hämmekkiä saattaisi, niin ei varmaankaan kahtena päivänä perätysten, sen voi todeksi otaksua.
Yhtä säntilleen, ja vielä säntillisemmin, kuin muualla kaupungissa, eletään rautatie-asemalla, siellä kun kaikki käy minutilleen. Juna lähtee ja hyvästijätöksi viheltää vinkasee, hetkisen kuluttua tulla viiltää jo toinen laskien tervehdykseksi kimakan korvia särkevän huikaisun ja pysätellessään vielä ilkeämmästi vonkuen ja vikisten. Ja junasta kuohahtaa matkustavaisia asemahuoneen portaille, siinä kilvan poliisilta issikkain numerotauluja kurkotellaan, huudetaan, tavaroita kannetaan, maksetaan, ajaa romistetaan ja liikutaan kuin tulessa.
Mutta kestään muista huolimatta ajella hölkyttelee Kaartis-ukko vesitynnörineen asemahuoneen sivulle tyhjää tynnöriänsä Riihimäen kehutusta lähteestä tuodulla vedellä täyttämään. Hän istuu pitkänpuoleisen tynnörinsä edessä nelipyöräisten ajoneuvojensa sevillä koukussa ja lynkämyksillään, kuten ainakin, nyhtää vanhaa laukkipäistä ruunaansa nuoraisilla suitsiperillään vanhan tavan mukaan ja tuon tuostakin huuliansa maiskuttamalla laiskasti sitä kiirehtii.
Asemahuoneen sivu hän tietylle paikalleen ajaa, tynnörinsä junan tuomasta ammeesta täyttää, istahtaa taas kärryjensä seville ja alkaa suitsia nyhtää ja huuliansa maiskuttaa. Kaivokatua hän ensin Henrikinkadulle kulkeupi, siitä edelleen Ylioppilastalon edustalle, jossa hän aina hevosen seisauttaa ja odottelee, kunnes täältä joku sangon kanssa tulee valkolakkisille "maan toivoille" kielen kastetta noutamaan.