Niin jatkaa ukko matkaansa entiseen tapaan Antinkatua pitkin, jolta vihdoin Albertinkadulle poikkeaa. Ja yhtä säännöllisesti kun hän tämän matkan tekee, juoksevat pojat tai piiat tietyistä taloista ämpäreillä tai muilla astioilla vettä hakemaan. Hetkeksi ukko aina silloin hevosensa pysäyttää, että kukin ehtii osansa saada, mutta niin pian kuin astiat täyttyvät, maiskahuttaa ukkokin kielellään ja suitsiperiä nykäsee. Ja tuo vanha ruuna se ukon tavat jo niin tarkoin tuntee, että se ei sen kiireempään juoksuun kiskasekaan, onhan vain jonkunlaiseen hölkkään yrittävinään, vaikka siitä kuitenkaan ei sen valmiimpaa näy tulevan.
Toisenkin kerran oli ukko tuon reissun tehnyt. Toisenkin kerran oli hän Antrean kadulta Albertin kadulle poikennut ja yhtä monta kertaa, luulen ma, Aleksanterin teatterin nurkassa hetkeksi ruunansa seisauttanut.
Ainakin näin minä sen jok'ikinen aamu siihen pysähtyvän. Eikä tarvinnut ukon kaukaista siinä odotellakkaan, ennen kuin jo ilmestyi muutaman nurkan takaa pieni, sievä tyttönen kantaen vihreäksi maalattua pärekoppaa käsivarrellaan. Ja olisittepa nähneet kuinka ukon silmät silloin kirkkaina loistivat ja niin ihmeen lempeinä sädehtivät pientä tulokasta vastaan!…
Sievä hän olikin tuo punaposkinen kirkassilmäinen lapsi ja ellen avonaisesta akkunasta olisi hänen kuullut ukkoa isäkseen kutsuvan, olisin häntä tuskin ukon lapseksi uskonutkaan, niin suuri oli ulkonainen erotus heidän välillänsä.
Sillä aikaa kun tyttönen nopsana ja ketteränä kopsastaan kahvikupin ja vadin ukolle toimitti käteen ja sitten niin hommakkaan näköisenä pullosta kahvea laski, seisoi ukko katulankkuun nojautuneena ja katseli äskeisillä katseillaan tuota herttaista hääräävää lapsukaista. Ja vanha ruunakin seisoi niin hiljaisena ja tyytyväisenä alallaan, ettei koskaan kieltää tarvinnut kesken kahven juonnin. Eikä se siitäkään millänsäkään ollut, vaikka tyttönen toisinaan suitsiperiin tarttui ja sievällä suullaan käskevinään oli niin kuin oli isänsäkin nähnyt ja kuullut tekevän. Verkalleen ruuna vain päänsä sivulle päin käänsi ja tyttöön päin katsoi suurilla ulkonevilla silmillään.
Ja ukkoa sitä silloin aina niin makeasti nauratti, että kuppi kädessä hyppi, ja suun naurusta vielä leveänä ollessa hän lempeästi virkkoi:
"Niinpäs vain, niinpäs vain, ruunikko, näethän sen toki sinäkin, kuka se suitsissa on! Ymmärtää se ruunikkokin Annin leikit, jopa vain … jopa vain!"
Ja kun ukko sitten oli kahvinsa juonut ja korppunsa syönyt, toimitti Annityttö kupit ja vadit taas kopsaansa ja pyysi, eikö isä ottaisi häntäkin viereensä pikkuisen matkaa vain … ei muuta kun tuohon oluttehtaan nurkkaan vain … ottaahan isä ja antaa minun ajaa?…
Ja isähän lupasi. Ei hän näyttänyt saattavan kieltää mitään tuolta hempukalta, joka niin rukoilevaisesti häneen suurilla kirkkailla sinisilmillään katseli. Mutta ennenkun hän kuitenkaan seville entiselle paikalleen istumaan nousi, pyyhkäsi hän hiansuulla huuliansa, katsasti hätäisesti ympärilleen ja veti, jollei muita ollut aivan lähistössä, tyttösen vesitynnörin sivulle, jonka suojassa sitten pari kertaa häntä poskelle suuteli.
Hetkisen sen perästä istua könötti ukko jo sijallaan pidellen toisella kädellä pärekoppaa, toisella tyttöstä, joka ilosta loistavin silmin ja kädet ojossa suitsia nyhti ja riemuitsi siitä, että tuo vanha vakainen ruuna hänen käskyänsä totteli! Kauan tätä lystiä ei kuitenkaan kestänyt, sillä pian oltiin määrätyllä paikalla, jossa ukko laski tytön kadulle, antoi kopan käteen ja silmillään seurasi poispäin juoksevaa lastansa. Ja sitten hän taas entiseen asemaan koukistui ja suitsia nyhtäen ja huuliansa maiskuttaen näkyvistä katosi.