Vuosikausia oli hän tällä lailla ajellut vesitynnörineen ruunikkoineen, niin ainakin vakuutteli talon emäntä. Meikeinpä yhtä varmaan kuin aurinkokin taivaalle kohosi, ilmausi vesi-ukkokin tuolle äskeiselle paikalleen kahvea juomaan. Muutamia vuosia sitten oli muuan vaimo tytön sijassa kahvea ukolle kantanut, vaan sitten kerran, joku vuosi taapäin, sanoi emäntä huomanneensa, ettei vaimo tullutkaan vaan hänen sijaansa tuo samainen tyttönen, joka siitä pitäen aina on ukon kahvet kantanut.
Erään kerran kun tyttö oli kopsineen saapunut tavallista varemmin ja istunut lankun kupeelle ukkoa odottelemaan, oli emäntä häntä puhutellut ja kysynyt, miksi äiti ei enää itse tuonutkaan kahvea. Ja silloin oli tyttönen äkkiä tullut niin juhlallisen näköiseksi ja selittänyt, että äiti on mennyt Jesuksen luo taivaasen ja odottaa siellä isää ja pikku Annia!…
Hän oli siis kuollut! Sentähden ei hän siis enää tuonutkaan kahvea ja sentähden oli ukkokin näyttänyt pitkän aikaa niin vakavalta ja surumieliseltä. Mutta veden tuontia hän ei kuitenkaan katkaissut ja mitähän olisivatkaan ihmiset sanoneet, jos hän jonakuna päivänä olisi jäänytkin pois ja heittänyt heidät juomavedettä? Heti olisivat moitteitaan hänelle syytäneet, sillä eipähän heille liene juolahtanutkaan mieleen, että "vesi-ukkokin" joskus on suruun menehtyä ja mielellään kotonansa jonkun aikaa huolensa kätkisi.
* * * * *
Mutta eräänä päivänä se sekin kumma sentään tapahtui. Tavallinen aika tuli, mutta "vesi-ukkoa" vain ei näkynyt. Yhä menivät minutit toinen toisensa perään, jo kului puoli tuntia, jo tunti, mutta ei näkynyt sittenkään ukkoa tynnörineen ruunikkoineen. Poikia ja piikoja pistäysi tuon tuostakin ämpärineen astioineen kadulle, keräysi kadun kulmaan ja katseli sitä katua pitkin, jota myöten ukon oli tapa tulla. Vaan poissa oli ja pysyi ukko.
Kotvasen aikaa siinä seisoteltuaan ja turhaan odoteltua tulijaa vakoiltuaan poistuivat piikatytöt keskenään sadatellen tuota ukon rehjanaa, joka heille tämmöisen kolttosen oli tehnyt. He eivät voineet muuta syyksi arvella, kun että ukko oli juonut itsensä humalaan ja makasi kai nyt kohmelossa kotonaan. Joku kyllä aprikoi, että ehkäpä oli ukko sairastunut, mutta toiset hänelle nauraen arvelivat, että silloin kai olisi muitakin maailman lopun enteitä näkynyt … vesi-ukko ei ollut koskaan vielä sairastanut ja siitä he uskalsivat lyödä veikankin, että ukko huomenna taas kohmelosta selvittyään istuu tynnörinsä edessä niinkuin ennenkin.
Näin nauroivat ja pilailivat palveluspiiat vetäytyen kukin kotiinsa emännälleen selvittämään, että nyt saadaan olla ilman lähde-vettä tällä kertaa, sillä "vesi-ukko" kai oli silpassut päänsä täyteen, koskei häntä kuulunut ei näkynyt.
Uteliaisuudella odotettiin sitten huomispäivää, että saataisiin nähdä tuleeko vesi-ukko vai ei. Akkunoista kurkotti tuon tuostakin joku piikatyttö päänsä ulos katsastaakseen joko häntä alkaisi näkyä, ja minäkin tähystelin eikö sievää Anni tyttöstäkään näy vihreine kopsaneen tulevaksi. Mutta ei näkynyt vielä häntäkään, eikä ukkoakaan. Kyllä nyt oli jotakin erinomaista tapahtunut, arveltiin. Jos ei Kaartis-ukkoa vain ala tänäkään päivänä näkyä, niin pitänee kai sopia jonkun muun vedentuojan kanssa, tuumailivat piiat rouville, ja rouvat sanoivat siihen hyvin päättäväisesti: "niin se on aivan välttämätöntä, sen saa Maija ottaa huolekseen!…"
Mutta noin tuntia myöhemmin kun tavallisesti näkyi vanha ruunikko vaaleine vesitynnörineen tulla hölkyttelevän tavallista katuansa pitkin ja kun se vähitellen läheni, keksittiin "vesi-ukkokin" istumassa entisellä paikallansa nelipyöräisten ajopeliensä sevillä. Pian huomasivat piikatytötkin tulijan ja avopäisinä astioineen he kadulle puhalsivat. Ne, jotka olivat jälelle jääneet, juoksivat läähättäen ukon perästä toisten luo ja sillä aikaa kun kunkin astiat Riihimäeltä tuodulla kirkkaalla lähdevedellä täyttyivät, ahdistelivat he miehissä ukkoa kysymyksillään ja ivasanoillaan.
"Vai ukkoa, kun oli meidät janoon kuolettaa veden puutteessa ja itse vain anniskelusta viinaa vetelee!…"