"Voi, enkö minä sitä jo tullut sanoneeksi… Eeei, kuolluthan se on Anni rukka nyt … äitinsä luokse se lapsi parka jo pääsi… Niinhän se aina sanoikin, että äiti on Jeesuksen luona Annia ja isää odottamassa… Eikä tarvinnut kauan toista odottaakaan, ei tarvinnut, ei … kuinka kauan odotuttanee nyt enää toinenkaan?… Hyvin näkyy pahaksi ottaneen… Puhumattomaksi on miltei käynyt eikä ole hänen syönnistäänkään, se näette meillä asuu nyt ja yksissä ruuvissa ollaan…"
"Mihin tautiin se kuoli tuo sievä lapsi?" kysäsin minä keskeyttäen vaimon sanatulvaa.
"Niin, sievä hän kyllä oli, Anni rukka, ihan äitinsä näköinen … luomakin poskessa samassa paikassa ja somat suuret silmät päässä paurottamassa… Ja auki olivat jääneet … eikä ollut vesikään vielä kerennyt mitään pilata … ihan entisellään kasvot, Vähän totisemmat vain … ja silmät auki — —"
"Hukkuiko hän sitten vai mikä vesi se olisi pilannut?"
"Putosi, putosi … tuolta Hietalahden möljältä putosi, kun kerran sattui tietämättä pääsemään sinne leikittelemään… Sauvakon kanssa haratessaan siinä, mitä hän lie ollutkin haraavinaan, horjahti siitä mereen … eikä ollut enää henkeä, kun ylös saatiin puolen tiiman päästä…"
"Viroteltiinko sitä kuitenkin?…"
"Voi hyyvänen, oikein tohtorin kanssa pitkät rupeamat … vaan minkäs sille tohtorikaan, kun kerran henki pakenee… Niin, niin näkyi olevan sallimuksen tahto, vaikka ei sitä kyllä ihmisjärki tahdo käsittää, miksikä ukko ei saanut Annia hupinaan pitää… Mutta käsittämättömäthän ovat Herran tiet!…"
"Mari!"' sanoi äkkiä "vesi-ukko" katsahtaen meihin päin. "Näyt saavan viedä pois kahvetkin … ei maista nyt mikään … ei ainakaan tällä samalla paikalla…"
"Vai niin, vai niin … vai ei enää kahvetkaan, ei kahvetkaan! Eikä ruoka eikä mikään … tietäähän sen silloin mikä siitä tulee lopuksi… Vai ei kahvekaan enää … ohhoh, ohhoh'" puheli vaimo kaataen tähteen pullosta kuppiin ja ryystellen sen suuhunsa. "Vai ei kahvekaan enää, ohhoh, ohhoh!…"
"Tuossa se Anni vainaja aina istui", hymähti ukko kavutessaan entiselle sijalleen ja suitsiperiinsä tarttuen.