Ja silmistä loisti niin kirkkaat kyyneleet … vierivät noille ryppyisille poskipäille ja siitä verkalleen paikkaisille housunpolville. Vanha ruuna katsahti oudosti taaksensa, kun ei Anni enää ollutkaan suitsia nyhtämässä ja sievällä suullansa maiskuttamassa. Niin lähti viimein kuitenkin entistä hölkkäänsä hytkyttelemään, pää riipuksissa ja kaula lengollaan … ja "vesi-ukko" istui entistä köykympänä kärryjensä sevillä ja matkaansa edelleen jatkoi. Niin oli nyhtävinään kuin ennenkin ja maiskuttavinaan, mutta veltompi oli ryttyinen käsi ja raukeampi kieli. Tynnörin perässä paistoi kirjoitus "Riihimäki källvatten" (Riihimäen lähdevettä) ja jos lie kirkasta ollut "vesi-ukon" tynnörissä, niin kirkkaat olivat ukolla kyyneletkin silmissä.
Tovin katselimme, kahventuoja vaimo ja minä, ukon perään ja nurkan taakse katosi hän tynnörineen ruunikkoineen ennen kuin kumpikin havausimme. Nainen korjaili astiat kopsaansa, pani sen käsivarrelleen ja nyökäytti lähtiessään minulle päätänsä jäähyvästiksi katsahtaen minuun ikään kuin tahtoisi sanoa: Kas siinä sen nyt omin silmin näitte, ei maistu enää kahvekaan … ei kahvekaan!
Ja vielä kotvasen jälkeenkin päin olin kuulevinani saman vakuutuksen: "ei sille enää maistu mikään, kun Anni on poissa, ei kahvekaan…"