… Valoisa ja herttainen oli keväinen ilta ja lempeän vilpas tuo vähäinen tuulenhenki, joka haapojen lehdet lepattamaan sai ja koivun oksasia hennosti tuuditteli. Ja läntisellä taivaanrannalla helotti heleän punertava iltarusko ja lintusetkin jo yösijoillaan kyyköttivät, vaikka unenhorroksissa vielä jonkun sävelen liversivät.
Kirkkokatua pitkin astelivat Elli ja konttoristi ja kovin punottivat Ellillä posket. Eivät ne tavallisesti noin hohtaneet eivätkä silmätkään tuolla lailla säkenöineet, mutta tanssi se oli, joka Ellin oli elähyttänyt. Hän oli taaskin kuin huumeuksissa, ja jäsenetkin olivat niin kummalliset, että tuntui kuin jäntereitä olis temponut vai hermotko lie sillä keinoin vavahdelleet…
Kadun päähän kun pääsivät ja konttoristi hymyillen kysyi eivätkö he lähtisi tuonne "saarille" viivottelemaan ja kosken kohinaa kuulemaan, niin ei Elli vastustellutkaan. Sinne he hiljalleen kävelivät eivätkä paljo puhelleetkaan ja perille tultuaan ruohopenkereelle istuivat ja koskeen tuijottivat.
Ja niin oli paljo Ellillä miettimistä, mikä lie päänkin niin sekavaksi tehnyt, ett'ei ajatuksetkaan tahtoneet selvätä, eikä hän ennen herännyt, kuin konttoristin posken tunsi poskeensa hipuvan ja käden vyötäisilleen kietoutuvan. Silloin hän ylös yritti hypätä ja tahtoi väkistenkin pois päästä … ei hän tiennyt minne eikä miksikä, kunhan pois … kauas … kauas!…
Vaan kun konttoristi hänet hellästi takasin painoi ja kuiskatessaan tulikuumasti poskeen hengitti ja silmiin katsoi, niin … veri kerrassaan päähän syöksähti … ja hermot jäseniä niin kummasti tempoivat, että voimat vei … ja samalla tahdonkin…
VIII.
Kirkkaasti paistoi päivä Ellin kammariin ja näytti oikein hymyilevän onnestansa. Auringon säteet tunkeusivat ensin vaan akkunan pieleen, siitä vähitellen sitten levesivät ja ympäri huonetta leikittelivät. Ja akkunan edessä tuomen oksalla viserteli laululintunen niin suloisesti, kuin laulusia olisi elänytkin, raukka! Olihan kevät ja päiväpaiste ja taivaskin seijas, niin miksipä se ei kerrankin oikein halustaan iloitsisi? Mitä se siitä huoli, jos kesän perästä taas vaivalloinen matka alkoi ja elämä muuttui, mitäpä se siitäkään huoli, että oli semmoiset taipaleet lentänyt ja tuhannet vaivat nähnyt, kunhan nyt sai sydämmestään nauttia ja riemuita ja entisyyden menneitä sekä tulevaisuuden vastaisia vaivoja sekä kärsimyksiä unhotella! Ei se tuommoisesta tavallisesta elämästä pitänyt, jossa kaikki on samallaista ja yhtä hiljaista ja kiihkotonta, niinkuin esimerkiksi tuo varpus-raukka eli närhenpoika. Sehän se juuri mielen lannisti ja välinpitämättömäksi teki, kun aina vaan ruokaansa ajatteli ja heinänsiemeniä etsiskeli. Erittäin se oli, kun oikein ilota sai ja huolensakin pois laulaa, jospahan sitten kärsimyksetkin seurasi; erittäin se sekin oli, kun maailmaa näki ja liikkua sai ja välistä ylemmäksi kohota ja sieltä maata kohti huikasuttaa! Silloin se jos vähän pelottikin, niin sen lystimpi se oli ja sehän se vasta hauskinta olikin, että sydäntä vihlasi ja veret kuohahti, silloin se siltä tuntui, että elossa sitä oli ja elämästä nautti!…
… Mutta vuoteellaan kammarissaan vääntelihe Elli eikä lintusen lauluja kuullut … eikähän se toki olis ymmärtänytkään, jos kuullutkin olisi! Siinä hän nukkui ja rauhatonna liikahteli ja toisinaan niin sydämmensä pohjasta huokasi, että oikein katkeralta tuntui.
Vaan kun auringon säteet sitten silmiin alkoivat paistaa ja kasvoja kuumentaa, niin silloin hän kädenselkämillä silmiään nujersi ja syvästi huoahtaen heräsi. Käsillä piti päivää varjota ennen, kuin ympärilleen erottaa alkoi ja katseillaan huonetta tutkia saattoi; tuossa oli ovi ja kaappi, tuossa tuoli, jolle vaatteensa tavallisesti pani riisuessaan … mutta tyhjähän se olikin!
Siitä ne silmät itseä kohti siirtyivät ja päällähän ne vaatteet olivatkin! Nyt vasta se muistossa selviävän näytti ja itku kurkusta töytäsi, niin voimakas ja raju, että henkeen meni ja läkähtyä oli ja ry'itti. Ja kun siitä taas pääsi ja ajatukset muistossa selvesivät, niin yhä uhemmasti itketti ja sydäntäkin ahdisti…