Mutta houruhuoneessa lasaretin luona istui kolkossa, kivisessä kammiossaan Emmalan Elli eikä muun maailman menosta mitään tajunnut.
Vuoteellaan hän istui kyynärpäinsä varassa ja ajatuksissaan käsiselkiään katsasteli. Näinpä hän enimmän aikansa vietti ja elämäähän se sekin oli olevinaan. Usein hän lapsestaankin hourasi ja ensimmäisestä unelmastaan, konttoristista, ja siinä luulossa elävän näytti, että vielä se tulee, vaikka odotuttaa … vielä se tulee … ehkä jo huomenna … nyt yhden nukunnan jälkeen tai ylihuomenna…
Ja kun puita sisään tuotiin ja uuni lämmitä pantiin, silloin hän aina yhden kasahalon valtasi ja sitä polvillaan liekutti ja lauloi:
Elä yksin äitiäsi
Syytä lapsi-kulta,
Vaikka piennä elämäsi
Riistikin hän sulta.
Syytä siitä maailmata,
Onnen suosituita,
Isättömän, jotka sääti
Huonommaksi muita.
Sitten hän taas laulamasta herkesi ja kasahalkoa käsissään hypitteli. Mutta äkkiä hänelle jotakin mieleen johtui ja silloin hänen silmänsä tulta löivät ja halko romahtaen nurkkaan lensi.
Raivoisasti, älyttömästi hän sen perään katsoi ja katkerasti huoahtaen takasin vuoteellen vaipui. Ja taas istui hän entisessä asemassaan, pää käsien varassa ja hajanaisia jalkineitaan tarkasteli…
Ei oo aina kohtaloonsa
Ihmis raukka syynä,
Usein viat vanhemmitten,
Köyhän olot syynä,
kuului hän itsekseen hyräjävän. Yhä syvemmälle painui pää ja vihdoin kämmeniltä alas luiskahti ja silmälleen oli viedä. Ei se kumminkaan vienyt, vaan entisessä asemassaan Elli taas kohta nuokkui … ja välistä itki, kun jotakin surullista oli muistavinaan … ja toisekseen nauruun pärähti, kun tanssit muisti … ja Koiviston Annin … ja konttoristin!…